Huokailen, siis olen

Rakastan elämää täällä ja sen mahdollisuuksia. Rakastan hollantilaisten luovuutta mahdollistaa mahdottomuuksia. Luistelin tänään sisäliikuntakeskuksessa, jossa voi muun muassa myös lasketella. Mitä ei ole, se rakennetaan. Rakastan sitä kun uskaltaa kerta kerralta luottaa hollantiinsa yhä enemmän.

Rakastan sitä, että olen saanut tutustua niin huippuihin tyyppeihin eri puolilta maailmaa. Kokemuksia niin erilaisista taustoista voisi kuunnella loputtomiin, ja itsestään sekä kulttuuristaan jakaa mielellään aidosti kiinnostuneille. Avartavimmat keskustelut tulevat kaukaa, sieltä missä en ole vielä koskaan käynyt. Olen myös niin onnellisessa asemassa, että useimpien näiden samojen risteysten kautta kulkeneiden kanssa on tehnyt mieli antaa polkujen kohdata uudestaan, jatkaa yhteydenpitoa ja tavata vaikka kahvilassa toisen paikkakunnanvaihdoksesta huolimatta. Piirakat ja pari tuntia vierähtivät kuin siivillä. Rakastan myös sitä kun onnistun tavoitteessani, eikä ulkomaalaisuutta kielen perusteella huomata. Tällä kertaa sain palvelun täysin hollanniksi, koska en pyytänyt englanninkielistä ruokalistaa.

Rakastan sitä, että voi sopia jo pidemmän aikaa samaan suuntaan, välillä yllättävänkin yhteisiä polkuja kulkeneen parhaan kaverin kanssa tapaamisen millon minnekin päin maata, syödä hyvin, jatkaa loputonta keskustelua aina siitä mihin viimeksi jäätiin ja nauraa sitä sydämensä kyllyydessä tuntuvaa naurua. Tänään Delft ja juustofondue.

Rakastan pyöräilyn viilettävää tunnetta, ajatteluun tarjoamaa aikaa ja kulkemisen rajoittamattomuutta, sitä, että voi lähteä kun pääsee lähtemään ja itse vaikuttaa myös matkan nopeuteen. Rakastan sitä tunnetta, kun illalla tuntuu siltä, että kaiken tapahtumarikkauden taakse aamuun on päivää pidempi matka. Rakkautta on erityisesti se, että tietää saavansa odotettuja vieraita pian.

Kaiken keskellä kuitenkin löytää itsensä ajattelemasta, että jotain puuttuu. Löytymättä jääneen jälkiruokajäätelön lisäksi mahanpohjassa kutkuttelee jokin toinenkin onttous. Kaipuu lähelle, mutta niin kauas. Aika on pitkä matka. Tiedottomuus pukeutuu tietoon siitä, että perillä en vielä ole, mutta menossa oikeaan suuntaan. Kaikki on suhteellista, mutta kaikki tarvitsevat välillä muistutuksen mittasuhteista. 

Helmikuun 14.

En ole koskaan pitänyt ystävänpäivää juurikaan kaupallista juhlaa kummempana. Ystäviä pitäisi muistaa arvostaa muulloinkin, mutta ehkä ihmismieli tarvitsee tällaisen muistutuksen, syyn muistamiseen. Tosiasia kuitenkin on, että sen lähestymistä ja läsnäoloa on tässä maailmassa hyvin vaikea olla huomaamatta. Niinpä tämä päivä yhdistettynä elämän vaihteleviin tunnetiloihin täällä, saa olon tuntumaan jollain hämmentävällä tavalla harvinaisen yksinäiseltä. Siksi, koska en saa asiaa unohdettuakaan, yritän kääntää tilanteen mahdollisuudeksi. Ottaa muistutuksesta vaarin ja muistaa. Joten äiti, isä, veli, poikakaveri, ystävät lähellä ja kaukana, isovanhemmat, isotädit, serkut, tädit, setä, eno ja kummit, tämä on omistettu teille.

Täällä maailmalla sitä vaan tajuaa, miten hyvät lähtökohdat onkaan saanut elämään ja kuinka paljon läheisiä ympärilleen. Kuinka paljon oppeja, maalaisjärjen ääntä, rakkautta, sisäpiirivitsejä, tarpeellista hulluutta, sisarussolidaarisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, lukemattomia vaalimisen arvoisia hetkiä, hyväksytyksi tulemista, kuuntelevia korvia, vahvoja esikuvia ja olkapäitä. Ja kuinka tärkeää onkaan, että elämässä on ihmisiä, joille voi vyöryttää kaiken valituksensa, ärsytyksensä ja osoittaa kiukkunsa ja mykkäkoulunsa. Ja silti nämä ihmiset jaksavat ja antavat minun olla juuri minä, kaikkine epätäydellisyyksineni. 

Nämä ihmiset ovat tehneet eteeni asioita, joista en luultavasti tiedä puoliakaan. He ovat tehneet sen pyydettäessä, mutta mikä tärkeämpää, myös yllättäen ja pyytämättä, kun itse olisin ajatellut sitä vähiten tarvitsevani. He eivät ole antaneet periksi, ja sillä tavalla siirtäneet osan tuota periksiantamattomuutta myös minuun. He ovat kannustaneet minua lähtemään, luottaen siihen, että löydän takaisin. He ovat antaneet sykäyksen lähteä etsimään, samalla luultavasti tietoisina siitä, että aivan samanlaisena en matkaltani palaa. 

Arvostan teitä, olette tärkeitä. Mainitsen sen liian harvoin. Kiitos kaikesta, teitä on ikävä.

Ps. Kävin tänään Ikeassa ollakseni henkisesti lähempänä Suomea, ja siten suurta osaa teistä. Kohta myös ystävä ja Rotterdam. Onneksi en ole aivan niin yksin täällä kuin välillä tuntuu. 

Kevät tapahtuu tänään

Reilu viikko sitten satoi lunta. Tai oikeammin rakeita, mutta muuttuu se maa valkoiseksi niidenkin seurauksena. Ainakin ohikiitäväksi hetkeksi, jonka jälkeen on jo vaikea uskoa itseään, että olisi todella nähnyt sen tapahtuvan. Yhtenä aamuna maa on ollut valkoinen. Toisena aamuna kanaali oli hennossa jäässä. Mutta ei, talvea täällä ei minulle ole ollut. Ei, vaikka paikalliset kuinka olisivat kulkeneet talvitakeissaan useamman kuukauden. Ei, vaikka häivähdys lumen valkoisuutta säilyisi varjoisimmissa kulmissa useamman päivän.

Kevät tuntuu silti aina keväältä, vaikka aurinko olisi lämmittänyt, tai ylipäätään paistanut vuoden ympäri. Kevät tuntuu silti omalta, ja taas yhdeltä syyltä rakastaa.  Kevään voi aistia, sen voi haistaa. Sen voi tuntea iloisena kuplahteluna jalkapohjissaan ja sormen päissään, mielessään. Yhtäkkiä on taas yli kymmenen astetta lämmintä. Yhtäkkiä niin ikään ympärivuotisen ruohon rinnalle alkaa puskea uutta elämää. Yhtäkkiä huomaat tarkistavasi kuluvaa päivämäärää. Kyllä, tammikuussa voi tosiaan nähdä jo ensimmäisten kukkien nousevan. En voi olla varma siitä, etteikö pakkasöitä enää tule, mutta tiedän, että kevät on jo enemmän kuin ilmoittanut tulostaan.

Ostin suklaamoussea annospakkauksessa, koska vanukasta ei ollut tarjolla puolta litraa pienemmissä pakkauksissa. Elämä on oikeastaan aika hyvää. Ehkä mielentila nimeltään kevät saa sen aikaan.

Kasvaminen

Se näkyy monissa pienissä asioissa. Se näkyy siinä, että alkaa yhä useammin sisälähtösesti ajatella, että tästäkin selvitään kuten niistä aiemmista kerroista, jolloin tilanne tuntui yhtä toivottomalta. Se näkyy siinä, kun Jenni the perfektionisti huomaa epäonnistuneensa kaikista yrityksistään huolimatta. Mutta myöntää sen. Ja tajuaa, että selvisi silti. Maailma ei kaatunutkaan, vaan itse asiassa otti harvinaisen pehmeästi vastaan. 

Se näkyy siinä, että siitä varmimmasta julkisyhteydestä myöhästyminen aiheuttaa tällaisen inspiraatiotunnekuohun. Se näkyy siinä, että yrittämistä ei lopeteta, vaikka se reppu unohtuisi. Sen sijaan aletaan hiomaan uutta suunnitelmaa. Se näkyy siinä, että myöhemmässä bussissa istuessaan on turha vilkuilla tramiin ehtimisen ajan hupenemista jatkuvasti. Sillä hetkellä ei todella voi tehdä muuta kuin olla ja antaa ajan kulua. (Ja kirjoittaa.)

Se näkyy siinä, ettei halua jatkuvasti olla säröttömässä turvassa, vaan uskaltaa katsoa silmiin myös sitä ohuempaa kristallilasia jalkojensa alla. Mutta se näkyy myös siinä, että tietää haluavansa säilyttää sen tietyn pahimpaan varautumisen tuoman turvan. On nähnyt vaihtoehtoja elämässä ja jo osannut luokitella toisia niistä omimmikseen. Se näkyy siinä, että on joku käsitys siitä mitä haluaa. 

Sen ei toisaalta ajattelisi näkyvän ulospäin, mutta samalla tietää, että se ei voi olla näkymättä. Se näkyy siinä, että antaa sen näkyä. 

Elämä on epäonnistumisia, kiireessä juoksemisia ja sen miettimistä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä on itseensä pettymisen hetkiä, epätoivoa. Mutta aina epäonnistumisista ei tarvitse oppia täydellisemmäksi ihmiseksi, joskus pitää oppia paremmaksi epäonnistujaksi. 

Myöhästyin bussista. Unohdin repun. Myöhästyin vaihtoyhteydestä. Juoksin sateessa. Päämäärässäni olin viisi minuuttia myöhässä. Jotenkin se kannatti. 

Kuinka hankkiutua eroon joulukuusesta ja muut #vainhollantijutut

Kun pysytään eurooppalaisen ja länsimaisen kulttuurin vaikutuksen alaisena, suuremmilta shokeilta käyttäytymis-, ruoka- ja tapanormeissa vältytään. Eroavaisuuksia elämistä löytääkseen kun ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin naapuriin, niin ei ole ihme, että täältä muutamaa tuhatkilometristä etelämpää niitä ei kuitenkaan ole vaikea löytää.

Ensimmäisten joukossa ihmetyksen aiheeksi pääsivät pyöräilijöiden kuninkuutta entisestään korostavat omat kaistat. Vei hetken tottua siihen, että pyöräilijänäkin reittien suunnitteluissa ja teiden ylittämisissä täytyy suunnan mukaan miettiä kummalla puolella autotietä kulkee. Pyörätien kaksisuuntaisuus tuntuu olevan käytännössä poikkeus, joka merkitään katkoviivalla hieman leveämmän, tuon useimmiten pyörätienpunaisen asfaltin päällä. Kingeistä kingein olo on autojen kanssa samaa liikenneympyrää kuljettaessa, omalla kaistalla tottakai. Ja onhan se vaan näppärää ruuhka-aikoina päräytellä jonossa matelevista autoista pyöräkaistaa ohi!

Pyörä ei ole täällä vain kulkuväline, se on ajajansa näköinen, tarpeita vastaava ja rakas kuin luottoystävä. Se on milloin minkäkin tuunauksen kohde ja ansaitsee aitiopaikan parkkeeratessa. Onko joku muu maa muka valjastanut pyörät yhtä monimuotoisesti, tehokkaasti ja luovasti erilaisiin tarkoituksiin?

Esimerkkejä siitä, missä näkyy hollantiainen rentous, ovat muun muassa kaupungin keskelle rakennettu luistelukenttä ja pääostoskadulla mattonsa päällä muuten vaan tanssiva kanssaeläjä. Välillä suomalaista kummastuttaa esimerkiksi asuntojen suhteen tarkkojen valtakunnallisten säädösten puuttuminen, mikä ei aina helpota asioita, ainakaan jälkikäteen. Nämä seikat kuitenkin tuntuvat täällä kuuluvan vain paikalliseen tapaan enemmän nauttia elämästä, kuin huolehtia pienten yksityiskohtien perään. Negatiivisemmalta puoleltaan en voi tällaisen asenteen puolesta täysillä liputtaa, mutta ehkä elämässä olisi useammin parempi kysyä miksi ei? kuin tyytyä kaiken uuden edessä epäilemään perinteisesti miksi?

Koska ruokapuoli on toki aina tärkeää, nämä kaksi makupalaa on ehdottomasti mainittava: poffertjesit ja oliebollenit. Ensimmäinen on vain täydellinen makuelämys ja paikallisimpia herkkuja mitä voi saada, kaikeksi onneksi vuoden ympäri, toisin kuin ainoastaan joulun tienoilla tarjolla oleva vastaparinsa. Ensinäkemältä helposti vahingossa "pikkulätyiksi" mainituksi tulevat joka hetken pelastajat on viety hienosäädössään oikeisiin sfääreihin. Tämä on vielä jotain paljon parempaa. Ehkä taikana on, että koostaan huolimatta missään ei säästellä. Ei ainakaan tomusokerissa.

Tomusokeria löytyy myös suomalaista serkkuaan, munkkia, muistuttavista oliebolleneista. Makuna ei ainakaan minulle sattuneen yksilön kohdalla yhtä tajunnanräjäyttävä kuin poffertjes-annos kerta toisensa jälkeen (niitä kertoja onkin sitten jo vaikeampi laskea :D), mutta sen peittoaminen onkin paljon vaadittu. Maininnan arvoista oli jostain syystä yllättävä tomusokeriominaisuus. Sehän levisi ja kaikkialle. Kuka olisi voinut aavistaa, mitä pieni naurahdus tuo tullessaan?

Mitä kulkuneuvoihin vielä tulee, kypärätön mopoilija ei enää tunnu omituiselta, mutta tätä oletettavasti kanaaliauran tehtävää toimittava härveliä oli muutama kovin paikallisenkin näköinen pysähtynyt seurailemaan. Kyseiselle kalustolle lieneekin täällä lumiauroja enemmän käyttöä.

Ja mikä olisikaan kuvapostaus Hollannin erityispiirteistä ilman perinteisen ihastuttavia vieri viereen rakennettuja taloja. Kanaalilla ja ilman, olkaa hyvät! Aivan joka päivä ei näistä alussa suoranaisista katseenvangitsijoista tule enää kuvaa otettua, mutta kyllähän ne edelleen silmiä hivelevät yksityiskohdillaan, aina kun muistaa keskittyä ihailemaan.

    

Niin ja se joulukuusi. Niitä on tällä hetkellä kadunvarret pullollaan. Internet tiesi kertoa, että sieltä ne vuoden kahden ensimmäisen viikon aikana kerätään. Sen verran uhkaavan kokoinen sakko väärin kadulle jätetystä kuusesta seurasi, että vielä melko moneen kertaan lukisin ohjeet, jos omaa kuusta olisi tarve sinne joskus laitella. Jännityksellä jäämme seuraamaan tilannetta.

Elämä kuin palapeli

Lautapelit, palapelit, sanaleikit. Parhaita lapsuudessa, parhaita nyt. Kuluttaa aikaa, tehdä ja olla yhdessä, murtaa jäätä. Aika lentää ja suomalaisuuden turhat kommunikointiestot häviävät. Saman varjolla kai sitä pienenä otettiin kontaktia leikkikenttäkollegoihin, kuin nyt uusiin illanistujaiskasvoihin.

Jokin viehättää kokonaiskuvan esiin saamisessa, vaikka siinähän se kannessa komeilee. Reunapalat, kehyksinä kokonaisuudelle. Kolot, kulmat ja ulokkeet. Etsi oikea värimaailma, pyöritä, pyöritä, vaihda paikkaa, vaihda palaa. Hakekaa sakset. Mutta eteenpäin vie se tunne, kun palalle löytyy oikea paikka ja sen muiden rinnalle satojen joukosta juuri oikea. Etsintä on tuottanut tulosta, aivomyrsky saatu päätökseen, lopputulos on taas piirun verran lähempänä.

Samanlaisen ahaa-elämyksen saamiseen ei tarvita kuin kertaalleen aikaisemmin nähdyn rakennuksen löytäminen sattumalta uudelleen ja sitä kautta kartalle pääseminen. Kun antaa jalkojen viedä, ne vievät useimmiten juuri sattumalta parhaisiin paikkoihin; pepernotenfabriekiin, maanalaisille kävelykaduille tai yllättävän äänimailman aukiolle, muutamia mainitakseni. Uteliaisuus on elämysten ja oppimisen äiti. Milloin ja miten se muodostuu, halu puskea tuhatpalainen kokoon? Mitä jos joltain puuttuisi tämä ominaisuus? Miksi joidenkin suurin nautinto löytyy toisten teosten hajottamisesta?

Palojen loppuessa kiitoksena silmien eteen aukeaa kannen kuvan kanssa identtinen tuotos. Jännitystä riittää loppuun asti mahdollisesti hukkaan joutuneiden palojen lukumäärässä. Pienet uudet ymmärrykset ovat elämän palkintoja, kokonaiskuva täydentyy hiljalleen. Identtistä mallia ei ole, eikä palojen lukumäärä ole rajattu. Tahdon koota suuren tai ainakin monipalaisen. Enkä pelkää yrittää.

Muuttuu kuin Hollannin sää

Auringossa on helppo hymyillä ja sateessa kurtistaa kulmiaan. Se, että ilmat vaihtuvat kuin sormia napsauttamalla, tukee täällä käytävää tunteiden vuoristorataa. Toisaalta ei voi tietää tulevaa, eikä ehkä saada niitä kokonaan aurinkoisia päiviä, mutta toisaalta mikään ei tunnu paremmalta kuin sateen jälkeen pilvien takaa paljastuva aurinko. Silloin on helppo unohtaa.

Tänään koettiin taas malliesimerkki hollantilaisesta säästä. Aamulla aurinko paistatteli oikein olan takaa, mutta iltapäivällä sateelle ei näkynyt lopppua. Epänormaalia oli se, että tämä oli osattu ennustaa kohtalaisen hyvin. Ennalta arvaamatta kasvoille putoavien vesipisaroiden sijaan auringonpaistetta myös seurasi ensin varoittava, pilvinen taivas. Sopivaan tiedottomuudessa elämiseen on saanut täällä tottua. Samalla kuitenkin arvostus rutiineja kohtaan on noussut, ja onhan ihmisen jostain pidettävä kiinni. Sen konkretisoituminen, että ei todella voi hallita tulevia hetkiä, on osa positiivista muutosta.

Sitä elämä on. Etenkin täällä. Ei voi tietää mitä odottaa, tai ainakaan mitä eteen lopulta tulee. Voi odottaa pahinta ja varautua kauheimpaan. Tai sitten voi antaa päivän tulla toisensa jälkeen ja luovia äkillisten myrskyjen läpi. Opetella nauttimaan sateesta, sillä sekin on jonkun lempisää. Ja eihän lätäköissä hyppimistä voi vastustaa. Kumpparimuoti, tervetuloa myös Hollannin kaduille!

Tuntemattoman vastaanottaminen mahdollisuutena, sitä se on. Jatkuva ihmettely, sitä se vaatii. Tähtitaivasta ei näy ja se hämmentää. Valo vähenee kummallisen hitaasti, mutta se on ihanaa. Koulun pihalla kuulee silti juttua, että pimeys se tällä hetkellä nin väsyttää. "To be successfully adapted to the Netherlands, one should have a precise watch, a busy agenda and be constantly complaining about the weather." Ehkä kaikkien suomalaisten pitäisi tulla tänne small talkinsa opettelemaan. Onnea on sää, joka ehtii vaihtua päivässä niin monta kertaa, etteivät puhenaiheet lopu kesken.

Kuukausi muilla mailla

Maagisen ensimmäisen kuukauden rajapyykki on nyt ylitetty. Niin paljon on ehtinyt tapahtua, ja samalla tuntuu kuin olisi viikko sitten tullut. Joillain tasolla tämän kaiken yhteenvetämiseksi päätin koota listan arkisista, ihmeellisistä, oudoista ja muuten vain vastaan tulleista asioista.

Tänä aikana olen muun muassa

• tutustunut Pokémon-korttien ihmeelliseen maailmaan.
• astellut sateessa ja nauttinut 6-v:n kanssa olomuodosta, joka on muuta kuin sokeri tai tulipalo.
• todistanut jälkiruuan uskomattoman hiljentävää vaikutusta.
• juhlinut 3-v:n kanssa peukalon löytäessä omalle paikalleen hanskassa.
• lausunut lukemattomia talojen numeroita ääneen.
• seurannut kuinka takin renksu alkaa löytymään ja naulaan ripustaminen onnistua.
• kaasutellut kuplamobiililla ja saanut kyytiläiseltä asiantuntevaa ohjeistuista, kuinka sadesuojus todella kiinnitetään.
• kehittynyt omenankuorijana. Kumma juttu, miten toiselle kuoriessa viitseliäiyysaste tätä toimenpidettä kohtaan on korkeampi.
• liukunut ja liidellyt leikkipaikalla, piipahtanut puistossa sekä palloillut pelikentällä. Ja toistanut. 
• ihastellut lasten mielikuvitusta kerta toisensa jälkeen.
• tullut tutuksi täkäläisen läksymallin ja koulun korkeahkojen odotusten kanssa. Yllättävän paljon lukemista jo iässä, jossa Suomessa ei olla vielä koulussakaan.
• totutellut myöhäiseen illalliseen ja ehkä vähän myös ikävöinyt iltapalaa.
• välipalaillut paljon ja syönyt leipää sitäkin enemmän, vaikka hollantilaisessa mittakaavassa luultavasti naurettavan vähän.
• syönyt "sunnuntairuokia" arki-iltoina ja makaroonilaatikkoa sunnuntaina. Luksus on suhteellista.
• kotoisasti vetänyt lakanoita, vieraillut rautakaupassa ja kerran jopa saunonut kunnon saunassa.
• tutustunut uusiin ihmisiin ja vertaillut aupparikokemuksia. Ja ihan vaan jutellut äitien kanssa koulun pihalla.
• kuullut väläyksiä filippiiniläisestä arjesta.
• syönyt pastaa italialaisen kanssa saaden tietää miten sen olisi voinut valmistaa oikeammin ja paremmin.
• oppinut, että Etelä-Afrikassa on käytössä valtion vesi- ja sähkörajoitukset. Jokaisen pitäisi tavata ihmisiä niistä kaukaisista maista, joiden olemassaolo parhaassa tapaksessa saatetaan mainita koulussa.
• käynyt tahtojen taistoa tuulen kanssa. Se roskiksissa oleva sateenvarjojen määrä!
• kummastellut liikennevalojen logiikattomuutta.  
• laiskistunut julkisen liikenteen odottajana. Eihän pysäkille kannata lähteä katsomatta etukäteen saapuvien tilannetta, sillä saattaahan silloin joutua odottamaan koko sen kymmenen minuuttia.
• ihastellut tuntemattomien ihmisten tervehtimishymyjä.

Tästä se lähtee.

Mitä on rohkeus?

Maailma on helpommin saavutettavissa kuin koskaan. Tietoa on tarjolla paljon enemmän kuin on mahdollista sisäistää. Mahdollisuus ottaa selvää on tuotu kotisohvalle. Tehtäväksi jää enää tilaisuuteen tarttuminen. Miksi ympäröivä maailma on niin helppo jättää elämään omaa elämäänsä? Miksi tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin on välillä liian helppo sulkeutua? Nämä ympyränsä löytäneet ovat onnellisessa asemassa, mutta niistä ulos uskaltautuvat voivat saavuttaa vielä paljon enemmän.

Lähtemällä olen ottanut jo ensimmäisen askeleen, mutta se ei yksin riitä. Teitä pitkin voi kulkea omiin kenkiinsä tuijottaen, maisemia ihastellen tai tähtiin tähyillen, mutta haastavinta ja antoisinta on kohtaaminen. Myönnän olleeni mukana pohtimassa, miten aupparit löysivät toisensa ennen Facebookia. Tunnen ylpeyttä saadessani mainita, että nyt olen ollut todistamassa tämän ihmeen tapahtumista.

Kohtaaminen tapahtuu kasvotusten. Ristiriitaista on se, että internetin kautta kontaktien löytäminen tuntuu luontevammalta kuin oikeassa elämässä keskustelun aloittaminen oikeasti lähellä olevien ihmisten kanssa. Small talk on täällä luontevaa. Luulen, että se on hyväksi. Eräänä päivänä leikkipaikan reunalla tehty keskustelunavaus on johtanut uskomattomiin kulttuurienkohtaamiskeskusteluihin. Poistu omalta mukavuusalueelta ja elämä alkaa, minulle sanottiin. Tee se todella, sanoisin nyt itsekin. Jälkeenpäin tulet katumaan ehkä rohkeuden keräämiseen kulunutta aikaa, mutta joskus uroteot vaativat sitä.

Tuulimyllyjen ja puukenkien luvattu maa

Maa, jossa pyöräilijät on kyseenalaistamattomia kingejä, tiet ruuhkautuu erityisesti tiistaisin ja torstaisin ja ruoka on halpaa. Maa, jossa kahen tunnin välimatka on pitkä, koululle alkamis- ja päättymisaikaan on normaalia järjestää liikenteenohjaus, ja pyörän päällä kulkee kaikki laatikostoista kissoihin. Maa, jossa ymmärretään majoneesin ja juustojen päälle, mutta kartetaan samaan asuntoon useamman sekä kylmä-, että kuumahanan sisältävän vessan sijoittamista. Maa, joka tuntuu niin omalle, mutta samalla sopivasti uudelle, että joka kerta uusia katuja kävellessä ihasteltavaa riittää.

Alan hiljalleen käsittää, että täällä mää tuun asumaan seuraavat yheksisen kuukautta. Joka kerta sitä faktaa aattelemaan pysähtyessä on vaan ihan käsittämätön fiilis. Tänne elämä toi nyt ja se tuntuu niin oikeelta. Kaikki on mahollista, kun ei jää oottamaan millon elämä alkaa.

Ekat viikot on menny niin siivillä, enkä usko, että ajankulu tulee hirveesti hidastumaan. Aurinkoisten ilmojen jälkeen sade tuntuu kastelevan entistä tehokkaammin, mutta elämä laittaa nauttimaan jokasesta pienestä hyvästä hetkestä. Parasta on niin moni asia, mutta yhtenä maininnan arvosena se, että saa olla turisti tutustuessa uuteen kotikaupunkiin, eikä sitä tarvi jättää pariin päivään.

Oikeesti tuulimyllyjä on hämmentävän vähän ja puukenkähavainnotki on jääny muutamiin, mutta toisaalta se johtuu siitä, että mulla on vielä niin monta paikkaa, jossa haluan ja voin käyä. Kun arki on lähteny rullailemaan, niin jää enemmän aikaa ajatella elämää. Elämää, joka on aika siistiä ja välillä yhtä yllättävää ku moottoriteiden varsilla laiduntavat lampaat.