(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

After that summer nothing felt anything

In one coaching meeting some time ago I was asked to make a resume of failure. The instructions told that I should collect the top three mistakes of my life to a list. That list would then be put into form of resume, like the ones you do for a job interview, and then you could be proud of your errors. Embrace the failure and so on.

I remember, how in that moment I couldn't come up with any severe mistakes to make a list with. But being given a task and being me, I ended up with a list of few things I wish I would have done better. Too bad I couldn't find the list today. (Only a huge pile of other super necessary notes from my past two years that I have lived in my apartment.) However, I remember the feeling while doing that exercise. I felt like lacking something.

Lately, I have been thinking of what do I want to do in the future, and what kind of a person I would like to be, that stuff which everyone is thinking of once in a while. I'm not here to tell you that I would have found an answer, nor I'm here to say that I would be sad about that. What I have found, are new opportunities, new preferences, new things which I have learnt that I actually appreciate in life more than I ever thought before. Maybe I will find a job related to writing, maybe I'll create a career as a mentor, maybe one day I'll find myself teaching people about things I think I have experience in. Maybe it will be none of those.

This summer I worked as a tour guide for two student groups. We had a different cultural background, busy schedule to fulfill and a lot of laughter for weird sentences we made each other to pronounce. We saw a lot of places, we got lost and were hungry. We met many inspiring people, we walked in the rain and we struggled to understand each others at the times. Pretty much everything I could ask for my summer job to be like.

Both of the two groups visited Stockholm, and during the first day in there both times, I had my breaking down point. The first time we realized that we didn't have any local currency in pocket, no working paying cards, and a need to get to the city center after finding something to eat. The second time the first day hit even harder. We had more people, bigger amounts of money needed, and again no working cards - neither for paying the public transportation cards nor opening the hotel doors. And after all of this, Stockholm was a city I really fell in love with.

Today I had a perfectly long meeting, enough to realize how bad I f*cked up. For having slipped through my fingers some minimum requirements, the ship I am responsible for, had started to sink. Given the great opportunity to try out my wings, in an environment which doesn't judge when you fail, I had disappointed the people who had trusted me. For not requiring enough from other people, I was now the one who could receive nothing but severe requirements. In that moment I knew, that even though in the future this failure would hopefully feel as important as tiny shit of a fly, this would be the biggest failure of my life so far. I still wonder, how they trusted me again, though.

On the way back home, the setting for self-pity was perfect: dark roads were wet and it was raining so that my pants got wet and glasses blurry. This was how everything could end. This was something which would never have happened, if I wouldn't have started. This was what I was doing voluntarily, and what I could end at any given moment. And the world would keep spinning, like it would if I wouldn't exist.

Cycling alone in dark, getting wet from the rain, what I did, was that I almost started laughing. Embrace the failure and so on. It all felt so comic. There I was, grieving for my hard little life, like it would be so much easier for everyone else, or for me if I would have made some different choices. Well, no one knows if it would, but if nothing feels anything, who cares anyway.

The next feeling after the random laughter moment was surprisingly pride. Now I would have something for my resume of failure. Yeah, what an achievement of life, don't you agree. But in that moment I realized, how falling in love always requires starting, how it strengthens with enough struggles and continues only as long as the destination is still close to your heart and worth fighting that battle.

What I want to remember from this, is the power of starting and the power of finishing. Without the first one there is no other.

Kauniimpaa

Päivä, joka toi tullessaan useampia muutoksia kuin aamulla osasin aavistaakaan. Viikko, joka oli opettanut venymään, mutta myös entistä enemmän aikatauluttamaan ja järjestämään - hallitsemaan. Väsymys, joka tuntui ylitsepääsemättömältä useamman kerran, mutta jäi toiseksi, koska vastassa oli jotain suurempaa - halu muuttaa houkuttelevat mahdollisuudet päätöksiksi.

Hain tänään ylpeänä ensimmäisen koskaan päätoimittamani lehtipainoksen. Opin viisaamman esimerkkiä seuraamalla, kuinka yliopiston pyörätelineiden kettinkejä voi hyödyntää. Jännitin haastattelua, tulin valituksi, jännitin vielä vähän enemmän. Tein valintoja, jotka tarkoittivat myös jostain toisista luopumista, mutta olen ylpeä niistäkin; kaikkea ei todellakaan tarvitse kerralla ehtiä. Rohkeutta on myöntää se. Itsetuntemusta on asettaa kokemustensa perusteella rajojaan aina uudestaan. Nämä sanat on omistettu myös eräälle samankaltaisia tunteita tänään kohdannelle voittajalle, joka tietää kyllä ketä tarkoitan. ;)

Sain myös kuulla, että työtäni ja ajatuksiani arvostetaan. Tunsin kuuluvani joukkoon. Minusta oltiin ylpeitä. Minusta pidetään. Kokemus, joka saa aina yhtä luottavaiselle mielelle. Olen tehnyt jotain oikein. Jokaisen tulisi saada kokea vastaanvanlaisia hetkiä riittävän usein. Haluan oppia tuottamaan muille sellaisia hetkiä. Haluan muistaa, kuinka tarpeelliseksi ne saivat minut tuntemaan itseni; eivät turhantärkeäksi, mutta arvokkaaksi. Kunpa tietäisittekin, ihmiset ympärilläni, kuinka arvokkaita olette. Kunpa osaisinkin sanoittaa sitä useammin.

Joulu tulee, puut hehkuvat talven loistossaan, ilma on on raikasta hengittää. Elämä on tässä ja se on niin hyvää. Huomenna aion nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja nauttia siitä. Mielessäni hymyilen myös sille, kuinka ihanaa on, että pitkään nukkuminen on sopivasti harvinaisuus. Harvinaisuudet ovat aina arvokkaimpia keräilykohteita. En halua koota valtavirran mukaista postimerkkialbumia, ainakaan vain siksi, että muutkin tekevät niin. Haluan, että kokoelmani jokaisella merkillä on tarkoitus minulle.