Kyyninen rutiiniakka

Rakastan rutiineja! Saan käsittämättömän suurta mielihyvää siitä, että voin asetella astiat kaappiin just eikä melkein. Kun oikein innostun, käännän laseissa olevat Iittala-merkit samalle kohdalle. Muoviset jogurttikipot on myös kiva pitää värijärjestyksessä. Ja hammasharja osoittaa aina samaan suuntaan tiskialtaan yllä.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että maanantaiaamun paras piristysruiske voi olla rutiineista poikkeava reitti yliopistolle. Kalenteri on mukavampi järjestää väljäksi, sillä asioiden hoitaminen ja hommien edistäminen on mielekkäämpää kun sen tekee tehtävä- eikä aikataulupohjalta.

Kun stressaa, joka tunnin keskittymiskohteen kertova kalenteri auttaa pitämään järjen päässä. Kaiken kiireen keskellä yksi lohduttavimmista faktoista on se, että tällä nimenomaisella hetkellä minun ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin tästä yhdestä asiasta.

Viime aikoina olen nauttinut harvinaisen avokätisestä elämän tarjoamasta vapaudesta. Todellisuus ei aina sisällä tällaisia mahdollisuuksia, mutta joku yhteys hyvän olon tunteeseen on sillä, mitä enemmän kiinnostuksen kohteeseensa suunnattuja ajankäytön flow-hetkiä päivään mahtuu. Jo se, että niitä on niitä on vähintään yksi, tekee päivästä yleensä onnistuneen.

Luin joku aika sitten JP Jakosen Stressivapaa johtaja -kirjan, joka käsitteli muun muassa tuollaista onnellisuuden flow-ajattelua. Oli silmiäavaavaa huomata, kuinka uppoutumisen hetket voivat osaltaan luoda onnistumisen elämyksiä valmiiksi saatujen suoritusten lailla.

“Mitä jos hyvän elämän - ja hyvän päivän - merkki ei olisikaan suoritusten määrässä? Mitä jos, sen sijaan, hyvän päivän merkki olisikin niiden olotilojen laadussa ja syvyydessä, johon suoritusten tekeminen vie? Mitä jos, todellakin, se missä tilassa olemme määrittääkin elämän tarkoitusta enemmän kuin ne asiat, joita saamme aikaan?” ~JP Jakonen, Stressivapaa johtaja.

Aikaa tuntuu aina olevan joko liikaa tai liian vähän - ja yleensä vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kummassakaan tilanteessa ei ole yllättävää löytää itseään tekemästä jotain aivan muuta kuin sitä, mille aina toivoisi antavan enemmän aikaa.

Tänä keväänä olen ehtinyt kärsimään myös siitä harvinaisemmasta ajallisuuden ongelmasta. Olen löytänyt itseni hämmentävän usein päivän päätteeksi pohtimasta, puhuinko tänään kenellekään.

Normaalit arkielämän askareet ovat yleensä automaattisesti tuoneet mukanaan sosiaalisia ympyröitä. Vaikka au pair -vuotena niiden luomiseen piti nähdä aiempaa enemmän vaivaa, ja esimerkiksi yliopistoympäristön myötä kaikki on aina alkanut alusta, verkostoja on kuitenkin loppujen lopuksi aina rakentunut.

Tämä kevät on kuitenkin tuonut hetkiä, jolloin huomaan muistuttavani niitä vanhuksia, joiden päivän ainoa puhekontakti voi olla kaupan kassan kanssa. Tavallaan se naurattaa, tavallaan hirvittää.

Toisaalta olen todennut, kuinka tietynlaisen tylsyyden kokeminen on ollut jopa aivan tervettä vaihtelua. Tätä kevättä edeltävät kaksi ja puoli vuotta tuli vedettyä melko tukka putkella. Ja aina kun johonkin uuteen ryhtyy, seuraava hengähdystauko ei ole automaattisesti tiedossa.

Kuten muun muassa järjestötyön kiireisyys minulle opetti, kortilla oleva aika laittoi ainakin minut käyttämään harkiten sen vähän mitä oli. Vaikka sen suhteen ajan käytössä on menty eteenpäin, olen löytänyt uuden haasteen. Sen nimi on luovien taukojen puute. Kiireisinä aikoina juju on taukojen ottamisessa, tyhjemmän kalenterin aikoina minuuttien investoimisessa.

Totesin tässä taannoin eräälle ystävälleni, kuinka aina välillä unohdan olevani taiteellinen, jolloin muutun kyyniseksi akaksi. Tajusin oikeastaan vasta jälkeenpäin, miten osuvasti tuo lausahdus kiteyttää rutiinien rakastajan tarpeen spontaaniuteen.

Kävelylenkki, kotiseutuseikkailu, viikonlopun mittainen videoprojekti, odottamaton musiikkisessio, siinä joitakin arjen irtiottoja. Pienikin ajatusmatka aherruksen keskellä voi palauttaa alkulähteille, siihen miksi oikeastaan aloitin. Milloin viimeksi järjestit itsellesi omanlaisesi luovan tauon?

Inside-läppää itsensä kanssa

Olen löytänyt Narnian. Tie sinne käy nyppylän yli, ohi pihojen ja kerrostalokeskittymän. Kapeaksi tallattu polku vie vinottain halki hämärän aukion, jonka takaa kulkee reitti oksien lomasta avautuvaan toiseen maailmaan. Kolme syvää hengitystä ja käsivarsien pyöräytys, kevyt hyppy eteenpäin. Tämä löytö on omistettu kokonaan minulle.

Naurattaa. Mieleeni piirtyy edellisen illan videoprojektini kohtaus huvittavine liikkeineen. Kappale tarttuu ja musiikkivideon groovia on pakko kokeilla. Jos joku nyt näkisi, mitä lie ajattelisi. Onneksi ei liiemmin kiinnosta. Sokerikuorrutetut puut, kokonaiseksi verkostoksi muodostuvat polut ja kaukaa loistavat valot luovat tunnelman, joka on kuin toisesta maailmasta. Tässä maailmassa ei ole huolia, ja aika kulkee omaa tahtiaan.

Punertava kajo taivaalla on kai sitä kuuluisaa valosaastetta. Etäisyyden takia se toimii miellyttävämpänä valaistuksena kuin suoraan yläpuolella loimottavat katulamput. Täydellisessä universumissa sitä ei ehkä olisi, mutta tänään se kuuluu kaupungista löytyvän hiljaisuuden huumaan. Mietin, missä määrin on suotavaa nähdä ongelmat mahdollisuuksina. Onko väärin tarjota keskustelua yhden täydellisenä pitämänsä ratkaisun sijaan?

Täällähän on valoisaa kuin päivällä. Suupielen kääntyvät hymyyn, tietäjät tietää. Vaikka kuinka rakastan kohtaamisia, elämäntarinoiden ja kokemusten jakamista, välillä kaikkein kauneinta on selityksen tarpeettomuus. On mahdoton löytää toista ihmistä, joka olisi jakanut samat lapsuusperinteet, teini-iän yksinäisyyden, soittolistat, lempiruuat, inhokkiopettajat ja identiteettikriisit. Eikä ole tarkoituskaan. Tässä hetkessä on tärkeämpää se, haluammeko todella ymmärtää vai tyydymmekö kliseisiin, tiiän miltä susta tuntuu, kyllä kaikki selviää kun vaan luottaa prosessiin.

Lopulta yksi polun haara kaartaa omakotitalon pihan reunaan, ja pikemmin kuin huomaankaan, edessä on lukuisia kertoja tallattu tuttu tie. Katson taakseni, kaikki näyttää tavalliselta. Sisäänkäynnin voi kai löytää vain jos on valmis kohtaamaan itsensä.

“Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi mutta tunnet itsesi, mahdollisuutesi voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa.” ~Sunzi, Sodankäynnin taito.

Katulamppujen loiste paljastaa lumihiutaleparven. Se on kuin ötökkäarmeija tai vuoto tähtipölysäiliössä. Tunnenko ihmistä, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Osaanko nauraa sen kanssa, vaikka toiminta leimattaisiin hulluudeksi? Ainakin aion pitää kiinni sisäpiirivitseistäni entistä tiukemmin.

Kuva: © Juuso Maalismaa

Inside jokes with yourself

I have found Narnia. Up to the hill, past to the yards and through the neighbourhoods, the way there goes. A narrow diagonal path divides a dusky meadow, and behind it opens a door to another world. Taking three deep breaths, moving my arms around once and jumping a little. This treasure will be only for myself.

I’m laughing. Thinking about yesterday night’s video project of mine makes me want to try the moves of a music video. What if someone would see me now? I’m happy I don’t care too much at the moment. Frozen trees, whole network of snowy paths and lights shining from distance are creating an atmosphere which is like from another world. This world knows no sorrow, and the time runs as it wants.

Reddish light in the sky must be the famous light pollution. Thanks to the distance, its limited glow makes it more pleasant than the light of a streetlamp. Perfect universe might not have it, but today it’s part of the beautiful and surprising quietness found in the city. I’m thinking, how far you can go using problems as opportunities. Is it right to offer conversation instead of one and only solution?

It’s as bright as during the day. I cannot help smiling, only a few people know why. No matter how much I love meeting new people, sharing life stories and experiences, sometimes the most beautiful moments are those, where no explanation is needed. It is impossible to find another person who has experienced the same childhood traditions, youth loneliness, music playlists, favourite foods, disliked teachers and identity crises. And it’s not the purpose either. In this moment it’s more important, if we really want to understand, or if we go with the clichés, I know how you’re feeling, everything will be alright if you just trust the process.

Eventually, the path leads back to the well-known neighbourhoods, and sooner than I expect, I’m on a street I have walked on plenty of times. I look back and everything seems to be ordinary. Apparently you can only find the entrance once you are ready to face yourself.

"If  you know the enemy and yourself, you need not fear the result of a hundred battles. If you know yourself but not the enemy, for every victory gained you will also suffer a defeat. If you know neither the enemy nor yourself, you will succumb in every battle." ~Sun Tzu, The Art of War

The streetlamp light reveals the snowflakes. It reminds of an insect army or a spillover of a star dust storage. Do I know the person I’m spending the most time with? Do I dare the laugh with that person, even though it would be judged as madness? At least I will hold on to my inside jokes even tighter.

Busy being on an adventure

Näillä sanoilla olisi mieli tehnyt päivittää WhatsApp-status, kun rymistelin risukossa eteenpäin. Sitten muistin, että akku loppui.

Lähdin tänään farkuissa ja kumppareissa iltaseikkailulle, kuten nyt kuka tahansa itseään kunnioittava kaupungissa asuva seikkailusielu konsanaan. Merenrannassa kahlatessa mietin, kuinka elämä onkaan saanut minut ymmärtämään, miten paljon tarvitsen omaa aikaa ajatusteni selvittelyyn sekä niiltä pakenemiseen. Siellä, kaislojen kahistessa tuulen ja aaltojen niitä liikuettaessa, purjeveneiden seilatessa himmeän auringonlaskun horisonttiin, ja niemen kärjessä kohoavan majakan seistessä ylväänä, maailmaa on helppo rakastaa.

Haisaappaat rantaveteen upotettuina päätin ikuistaa tuon hetken liikkuvaksi kuvaksi. Pimenevä näyttö, lyhyt välähdys toiminnan paluusta, lopullinen sammuminen. Lapsenomainen harmitus huuhtoutui aaltojen kohinaan. Parempi kai vain yrittää painaa tämä hetki mieleensä. Kesän viimeisiä hyttysiä, polun kosteustilannetta kyselevä lenkkeilijä, kaukaa kuuluva auton kiihdytys. Ruskaretki kaupungin laitamilla.

Olen viime vuosina päässyt tutustumaan kiitettävään määrään uusia ihmisiä. Etenkin toisia kansallisuuksia edustavien tuttavuuksien kanssa yksi lempipuheenaiheistani on kunkin oman maan ylpeydenaiheet. Omalla kohdallani tuo lista muodostuu asioista, joita ikävöin muualla ollessani: sauna, ruisleipä ja metsä. Ruoka yhdistää useita listauksia, luontosuhteen vertailu puolestaan paljastaa jotain, joka muiden kysymysten kautta jäisi usein käsittelemättä.

Yksi seikka, jonka tuon mielelläni esiin Suomen "eräkulttuurista", on se, ettei metsään meneminen edellytä "retkeilijästatusta" tai harrastajaryhmän luonteenomaista varustelua. Täällä sadetakki on arkipäivää työmatkoilla, ja kumppareilla voi tallustella niin ostoskatuja kuin kaislaryteikköjä pitkin. Meillä on jokamiehenoikeudet ja kansallinen kampanja, joka rohkaisee nukkumaan ulkona.

Rantakaislikosta suuntasin lenkkeilijän utelemaan suuntaan, sillä paras seikkailu on seikkailu, jossa takaisin tullaan eri reittiä, parhaassa tapauksessa löydetään kokonaan uusi. Onneksi oli kumpparit, viidakkoveitsikään ei olisi ollut pahitteeksi. Farkkuja en kuitenkaan katunut, sillä ne muistuttivat sopivasti kaupunkitiistaista. Joskus hiljaisuus ja luonto, jotka löytyvät kaupungista omalla tavallaan yllättäen, ovat juuri niitä, jotka edustavat termiensä puhtainta merkitystä. Käsite tarvitsee vastakäsitteen tullakseen ymmärretyksi. Kaupungissa tuo vertailukohta on helppo löytää.

Lopulta selvitin tieni takaisin polulle ja sieltä ruohokentälle. Kimalteleva syyskaste, horisontissa häilyvät auringon viimeiset säteet, kiltisti paikallaan odottava pyörä. Täällä olen vapaa. Täällä voin hengittää. Seikkailussa.


P.S. Kaikessa tietoteknisessä arvaamattomuudessaan puhelin oli päättänyt säilyttää kuvaamani 15 minuuttia, joten ei hätää. WhatsApp-statuksen päivitys onnistui myös kotiinpaluun jälkeen.

Hetkiä metsässä

Olen viime aikoina fiilistellyt pitkästä aikaa edessä olevaa kesää Suomessa. 2016 meni pitkälle kesään asti Hollannissa, ja 2017 puolestaan Tunisiassa. Reissuja on tällekin kesälle suunnitelmissa, mutta kotimaata kuuluu niihin kahta edellistä kesää enemmän. Viime viikonloppu meni Pienen Karhunkierroksen maisemia mahtavassa seurassa ihastellen. Päiväretket siellä olivat hyvä muistutus siitä, kuinka ei-niin-kovin-kauas matkustaessaankin voi päästä nauttimaan hiljaiseksi vetävistä maisemista.

Vaikka olen innoissani jo siitä, että pääsen nauttimaan kotikaupungistani kesäaikaan, autojen jylyn kaikkoaminen, metsän tuoksu ja värit, sekä muusta maailmanmenosta vapaana virtaava vesi onnistuvat aina nostamaan kotiseuturakkauden aivan toiselle tasolle. Kävelylle kuivan kangasmetsän männikössä on vaikea löytää peittoajaa.

Välillä on hauska pysähtyä nautiskelemaan ruisleivästään aamupalapöydässä ajatellen, kuinka se olisi ulkomailla harvinainen luksusateria. Suklaiden ikisuosikki Fazerin sininen maistuu juhlalta aina, mutta harvoin törmää maisemiin, joissa sitä syödessään tuntee suomalaisuutensa yhtä aikaa kaikilla aisteillaan. Konttaisen näköaloja voin suositella tähän kokeilemaan.

Jokin siinä vain on, kun voi istua harjun reunalla ja roikottaa jalkojaan pyörteitä muodostavan veden yllä, ihailla rinteessä kukoistavaa poronjäkälän muhkeaa kasvustoa, ja tajuta, että naavaa voi kasvaa myös koivuissa. Antaa iltaan kääntyvän auringon taittaa maiseman värit satumaisen epätodellisiksi, ja lepuuttaa silmiään sitä katsellessa tietäen, että tämä hetki on juuri tässä, eikä sitä kaikessa kauneudessaan pysty muistamaan täysin sellaisena enää myöhemmin. Ja samaan aikaan se kaikki yhdessä on siksi sekä kaunista että haikeaa.

Tällaisissa puitteissa, hyvässä porukassa ja suomalaisuudessa, sekä ehkä nimenomaan juuri niiden kaikkien yhdistelmässä parasta on se, kuinka välillä voi vain istua hiljaa yhdessä, välillä nauraa koko sydämensä pohjasta, ja toisessa hetkessä taas keskustella syvällisiä. Kun jakaa eväät, maailmankuvat ja savunhajuisuuden, voi useammankin vuoden tuntemisen jälkeen päätyä keskustelemaan seikoista, jotka elämän kiireessä on tiedostamatta sivuutettu vain ohimennen.

Lähteminen yleensä kannattaa, se tuli jälleen kerran todettua. Muistot eivät synny tekemällä, mutta eivät mitään tekemättäkään. Siispä muistutuksena myös itselleni: kohdatkaa ihmiset ympärillänne, myös ne, jotka ajattelette jo tuntevanne. Ja lähtekää yksin sekä yhdessä metsään.

Ymmärtää ja tulla ymmärretyksi

Mitä merkitsee nyt ja tässä

Ikuisuutta etsimässä

Tiedätkö se tunteen

Vaunut kun asemalla lepää hetken

Joku saapuu, toiseen kaipuu

Sisään astuessa tarttuu

Kovaääniset ei pelkää ilmoittaa

Ei suuntaa raide kaksi pohjolaan

Kuin huomaamatta lipuen

Samalla ankarasti tapahtuen

Jatkuu raiteilla tuo kulku

Ja kuten on kaukaa tähän tultu

Ei pysähdyttäessä mikään muutu

*Astuu ulos, nousee sisään

Päättääkin tänään kulkevansa itään

What it means to have it now and here

A moment when infinity is near

Can you recognize a certain feeling

On the station between arriving and leaving

One stepping out, one stepping in

And so begins the longing

Loudspeakers work with no feelings

Only being asked to tell the bearing

Everything happens imperceptibly

Though at the same time very certainly

Now on will be as until now

The job of train is to go and not ask how

Changing the direction would affect tomorrow

*But one steps out and then in again

Today East is the new beginning

Ennen ja jälkeen

Viikon päästä päättyy 13-kuukautinen rupeama AIESEC Oulun saapuvien vapaaehtoisten päävastaavana. Tänään summattiin tiimin kanssa tuona aikana karttuneita kokemuksia, ärsytyksiä ja saavutuksia jokaviikkosen tapaamisen päätteeksi. Vuosi on ollut melkoista vuoristorataa, kuten keskustelujen alkajaisiksi piirretyt motivaatiokäyrät jokaisen kohdalla todistivat. Tällä kertaa suurin ahaa-elämykseni tuosta käydystä keskustelusta oli kuitenkin se, että ennen kaikkea kyseessä on ajanjakso, jota ennen kyseessä oli erilainen Jenni kuin se Jenni, joka nyt tuota aikaa muistelee.

Ensimmäinen oman elämän ennen ja jälkeen -tilanne, jonka ymmärsin siinä hetkessä, oli välivuoteni au pair -aika. Hollantiin lähtiessä en tiennyt kerrassaan mitään siitä, mille tuon vuoden jälkeen alkaisin. Tulevaisuus oli silloin kaukana ja kaikki muu juuri siinä nenän edessä. Muuta en olisi voinut siltä hetkeltä toivoa, ja mikä parempaa, vuoden jälkeen tiesin taas enemmän.

Viime tammikuussa, nuo huiman nopeasti kuluneet 13 kuukautta sitten jännitti niin paljon, ettei nyt voi etes oikein ymmärtää että miksi. Tänään käydyssä keskustelussa paljastin hermoilleeni puhumista juuri noille tyypeille, joista yhdessä työskennellessä kehittyi vähintäänkin toinen perheeni. Kesän jälkeen oma motivaatiokäyräni oli pudota miinuksen puolelle, kun tunsin riittämättömyyttä organisaation laajuudesta kumpuavien ongelmatilanteiden vuoksi.

Tunisiassa ollessani tunsin ensimmäistä kertaa millaista on olla se erilainen. Kun selvittelin muutamien keskeytyneiden projektien seurauksia Oulussa, vastaan tuli hetkiä, jolloin todellisuus yllätti uudella ongelmalla, vaikka olin luullut ettei se olisi enää mahdollista. Juoksevien asioiden muututtua mekaaniseksi suorittamiseksi tapasin ihmisen, joka auttoi löytämään tarkoituksen kipinän takaisin. Ja kaiken tämän ansiosta ymmärsin, kuinka paljoon pystynkään, jos vain haluan.

Katsoin joku aika sitten YouTubesta aamumotivaatiovideon. Kyllä, juuri sellaisen, jossa mahtipontisia selityksiä tahdittaa inspiroiva ja ponnekas musiikki. Siinä huomioni kiinnittivät nämä kolme kysymystä: Miten haluan kasvaa? Mitä voin antaa? Mitä voin juhlistaa? Kertojaääni kehotti kysymään nämä itseltään päivittäin.

Elämässä tulee vastaan monenlaisia muutoksia. Moni niistä tapahtuu hiljalleen ja huomaamattomastikin, eikä siksi ehkä saa aina arvoistaan huomiota. Ihmisenä kasvaminen, oman paikkansa löytäminen ja elämästä nauttiminen ovat loputtomia prosesseja. Välillä mietin, tuleeko tarpeeksi usein pysähdyttyä pohtimaan, olenko menossa siihen suuntaan, mitä elämältä haluan. Tänään pysähdyin ja pystyin toteamaan, että tykkään jälkeen-tuloksista. Nyt kysymys kuuluu, mitä kaikkea siihen listaan mahtuu taas vuoden kuluttua. Joko tiedät, mihin sinä aiot vaikuttaa ennen kuin on seuraavan jälkeen-etapin aika?

Before and after

After a week from now, my 13 months as a Vice President of Incoming Global Volunteer (aka responsible for volunteers who come to Oulu) will be over. Today we were going through our feelings about the journey with the team. The year has been one kind of a roller coaster, as shown in the motivation graphs drawn by everyone. However, this time my biggest realisation from that conversation was the idea of this one year as a time period, which had a different me before and after.

The first before and after moment in my life which I noticed during that time, was during my au pair year. When I was leaving to the Netherlands, I had no idea what I would be doing after those 9 months. The future was far away and everything else right there, right then. That was all I could have wished for that moment, and even better was that after the year I knew more again.

Last January, those 13 quick months ago I was so scared that it's hard for me to understand now, why was that. In our conversation today I admitted that I was scared for talking to those people who ended up becoming my second family. After the summer my motivation graph was about to go below zero, when I didn't know what to think about the challenges, which are part of having a worldwide organisation.

In Tunisia I felt the first time how it is to be the different one. When dealing with some project issues in Oulu, I had not-always-so-positively surprising situations in moments where I had thought that it cannot get harder than this. When day-to-day tasks had turned into executing only, I met a person who helped me to find back that sparkle of purpose. And because of all of this I understood, how much I can do if I want.

Some time ago I watched a morning motivation video from YouTube. Yes, one of those with theatrical explanations and empowering music playing on the background. In that video these three questions caught my attention: How do I want to grow? What can I give? What can I celebrate? The narrator's voice encouraged the watchers to ask themselves those questions every day.

In life we face many kind of changes. Many of those happen bit by bit and might not get the attention they would deserve. To grow as a human being, to find one's place and to enjoy what you are doing are ongoing processes. At times I ask myself if I have stopped to listen my heart often enough to know if I'm going to the direction I want. Today I stopped and I was able to say that I like the after results. Now the question is, what will be on that list one year from now. Do you already know where do you want to have an effect on before the next after results?

Mitä on kun löytää kaltaisensa?

[22:26, 2-5-2017]: Voi meitä                       

[22:26, 2-5-2017]: Voi elämää                       

[22:26, 2-5-2017]: Samassa veneessä jatkuvassa koskessa                       

[22:27, 2-5-2017]: Voi meitä                       

[22:27, 2-5-2017]: Ongelmien mennessä ja toisten tullessa                       

[22:27, 2-5-2017]: Kieli aina poskessa                        

[22:27, 2-5-2017]: Yrittää rämpii loskassa                       

[22:28, 2-5-2017]: Ja kaikessa muussa paskassa                       

[22:28, 2-5-2017]: Ei oo helppoo olla elossa                       

[22:28, 2-5-2017]: Elää jatkuvassa pelossa                        

[22:30, 2-5-2017]: Et jotain tapahtuu ja se saa kaiken muuttumaan                       

[22:30, 2-5-2017]: Mut se on kohtaloo, mitä siihen puuttumaan                       

[22:31, 2-5-2017]: Oon vaan tavallinen tallaaja, kaikki tulee joskus poistumaan                       

[22:32, 2-5-2017]: Ja virheet, ne tulee toistumaan                       

[22:32, 2-5-2017]: Mutta olen onnellinen vaikka olisin kanssanne maailmanlopun kahvilassa                       

[22:33, 2-5-2017]: Siemailisin mustaa kahvia melkein kuin tuonelassa                       

[22:34, 2-5-2017]: Mä joisin mustaa olutta                       

[22:34, 2-5-2017]: Kaikki ois tuttua                       

[22:34, 2-5-2017]: Mut samaan aikaan oudon tuntua                        

[22:35, 2-5-2017]: Kuin vanha rakas tuttu, joka pitää tummaa huntua                       

[22:36, 2-5-2017]: Katsoo mua syvään silmin, lyö mun sydämeni rumpua                       

[22:37, 2-5-2017]: Ja jostain syvältä, tunteettomat kyyneleet kumpuaa                       

[22:38, 2-5-2017]: Ne on ollu siellä kauan, tää hetki saa sen tajuamaan                       

[22:39, 2-5-2017]: Oon vaan osa jotain suurempaa, ei täällä voi vaan seurata halujaan                       

[22:40, 2-5-2017]: Kuule kutsun, kuulee toisen, mut joku estää perään hamuamaan                       

[22:41, 2-5-2017]: Kuulee kerran kuulee toisen, unelmiinsa hajoaa                       

[22:42, 2-5-2017]: Mut tietää, ei voi miettii liian kauan jos haluu itseänsä toteuttaa                       

[22:43, 2-5-2017]: Unelmat on kauniita, mutta niin sumeita                       

[22:43, 2-5-2017]: Ei likaisen peilin läpi nää, hetkiä upeita                       

[22:46, 2-5-2017]: Siispä ota peili käteesi ja anna mennä                       

[22:46, 2-5-2017]: Oot liian kauan sotkuja sen saanu vähätellä                       

[22:47, 2-5-2017]: Lennän lennän, tietäisinpä mihin mennä                       

[22:48, 2-5-2017]: Mut suunta ylöspäin, on myötätuulta kannattavaa käyttää hyväksensä                       

[22:49, 2-5-2017]: Mutta jos koski liikaa yltyy, voit kirjoittaa hyvästejä                       

[22:50, 2-5-2017]: Virta vie mut mukanaan et voi sä estellä                        

 [22:51, 2-5-2017]: On vaan nähtävä sen kauneus                       

[22:51, 2-5-2017]: Mut se on helpompaa, kuin tylsän tyyneyden                       

[22:52, 2-5-2017]: Tämän hetken tahdon elää, mut myös kannan mukanani sen                        

[22:53, 2-5-2017]: Pienen häivähdyksen verran ihminen on tyytyväinen                       

[22:53, 2-5-2017]: Tiedän tunteen, tiedän toivon                       

[22:53, 2-5-2017]: Ja sen vastakohdan                       

[22:54, 2-5-2017]: Eilen peli oli tasan, tänään kai johdan                       

[22:55, 2-5-2017]: Nyt pitää mennä, en voi lopettaa                       

[22:55, 2-5-2017]: On jatkettava kunnes löydän pohjan                       

[22:55, 2-5-2017]: Pohjalle on päästävä, sieltä löydät itsesi                       

[22:56, 2-5-2017]: Kohtaa sun sisinpäsi, siellä ovat juuresi                       

[22:56, 2-5-2017]: Tuska on juureni, melankolia onneni                       

[22:57, 2-5-2017]: Niin kauan kun saan elää pohjaan sille ajatukseni                       

[22:58, 2-5-2017]: En nää surua, nään ihmisiä jotka kaipaavat rakkautta, siinä kai suuruuteni                       

[22:59, 2-5-2017]: Kohtaamiset toisten perään, rakennan niillä maailmankuvani                        

[23:01, 2-5-2017]: Niin, kiitos että tulit vastaan, on kuva nyt hieman kauniimpi                       

[23:02, 2-5-2017]: Kun sut näin ja katsoit silmiini, tiesin hetken, mihin tunnen kuuluvani

Oodi maanantaille

Elämä on valintoja, joissa pienet asiat merkitsevät. Jokaisena aamuna voi nukkua pitkään tai yllättää itsensäkin lähtemällä liikkeelle ennen kahdeksaa, vaikka minkään maailman velvoite ei niin vaatisi. Parasta ovat yllätyskyykyt, joita sopivan rajaamattomissa aikataulusuunnitelmissaan pääsee tekemään. Tähän maanantaihin niitä mahtui.

Aamu alkoi Lidliin jonottamalla. Kokemus sinänsä, ja hauskaa oli se, ettei sitä edes tarvinnut tehdä yksin. Eväskroissantti mukaan, ja hetken voi kuvitella olevansa kuin matkalla. Kotikaupungin kadut auringonpaisteessa, ihmiset matkalla arkeensa. Bussissa hymyilyttää. Olen kuin suurikin irtiottaja, sillä en ole suuntaamassa vielä yliopistolle. Hyvän mielen tunnelmissa jatkuu pyörähdys kotona, pikasiivous ja tiskaus, ja matka jatkuu.

Pyöräilymatkat ovat pientä elämän terapiaa. Ne toimivat hetkinä, jolloin ei käytännössä voi tehdä muuta kuin ajatella, joten omille mietteilleen ja tuntemuksilleen saa kiireessäkin hyvällä omalla tunnolla antaa aikansa. Suhtautumiseni ohikulkijoihin ja vastaantulijoihin vaihtelee paljolti oman mielentilan mukaan. Välillä täydessä uppoutuneisuudessaan ei huomaa tuttuakaan tien kulkijaa, toisina hetkinä haluaisi kohdata jokaisen tuntemattoman katseen, hymyillä, ja jopa syöksyä halaamaan. Luulen, että tällaisesta tempauksesta kuvan luominen edes hulluimmissa elämänilonpuuskissaan on tarttunut mukaan maailmalta - omasta tilastaan, ja varsinkaan onnestaan, hymyn vaihtaminen ei ole mitään pois. Parhaimassa tapauksessa se saattaa jopa tarttua.

Mitäpä olisi päivä ilman turhautuneisuutta ja saavuttamattomia tavoitteita tekemättömien töiden listallakaan. Tämä yhdistettynä kärjistyneeseen keskusteluun, nälkään ja sosiaaliähkyyn antaa pyöräilylle taas uutta tarmoa ja tuulettelun tunnelmaa. Pitkiä hengenvetoja vetäen ja isompaa vaihdetta käyttäen tukikohtaan ruisleivälle, vaatteiden vaihto ja tunti elämästä omistettuna tanssille. Paluumatkan auringonlaskussa maailma on taas niin hyvä ja kaunis. Maisema tuo mieleensä lauseopin tunnilla kirjoitetun lauseen: Nyt minun on hyvä olla, kokijan genetiivirakenne.

Keskeneräinen puoli-ihminen

Kolme kuukautta siihen tarvittiin, mutta nyt on verhot ikkunassa, taulu ja peili seinällä, eikä yhtään pahvilaatikkoa nurkassa. Tuntuu hyvältä, siltä, että kaikki on kohdallaan. Jollain tavalla koko elämä tuntuu olevan paremmin järjestyksessä, kun huonessa jokaiselle tavaralle on oma paikkansa. Järjestelemättömyyttä tai ylijärjestystä ei tarvitse kestää vain joksikin muuksi sen kautta tullakseen. Itselleni luontevalla tavalla toimiminen ei tee minusta huonompaa ihmistä, toisin kuin saatoin luulla. Huolettomuus ei synny huolia pölyttymään jättämällä.

Oppia elämään keskeneräisyyden kanssa. Näin olin kirjoittanut ylös joku aika sitten. "Tää, koska ei hitsi tätä loputonta keskeneräisyyden tunnetta", oli lisätty perään myöhemmin. Elämässä ei ole pahitteeksi pyrkiä etenemään, oppimaan virheistään ja kehittämään itseään. Kulkemisen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua "vanhan itsensä" unohtaen. Omiin vahvuuksiin keskittymisen ei tarvitse tarkoittaa heikkouksien kehittämättä jättämistä, vaan niissä vellomisen lopettamista. Jos elämä tuntuu paremmalta hallitun kaaoksen sijaan rennon sekaisuuden loistaessa poissaolollaan, ei ole syytä hukkua sekavuuteen vain näyttääkseen itselleen siihen pystyvänsä.

Saavutin tänään pieniä asioita; aamupalaksi ahkerana lättyjä, astiat tiskasin heti syönnin jälkeen, yhden kurssin rästitehtävät kiritty, haalareihin ensimmäinen merkki ommeltu. Viikonlopun aikana löysin useammasta välistä aikaa ihmisille, sain sen kauan odottaneen muuttojärjestelyn vietyä loppuun, ehdin leipoa. Eivät ne hommat tänäänkään mihinkään loppuneet, tehtäviä riittää ja vessa on yhä pesemättä, mutta siksi sitäkin suurempi saavutus oli osata lopettaa kaikesta huolimatta.

Ehkä maailman murheet eivät muuttuisi sen suuremmiksi, vaikka niitä ei aina kantaisi uneen saakka. Ehkä keskeneräisyyden kanssa elämään oppiminen ei tarkoita sen enempää omasta tilastaan luopumista kuin kokonaan valmiiksi tulemista. En voi olla kukaan muu kuin oma itseni, joten miksi haluaisin muuksi tullakaan. Vinoon jääneen peilin jätin muistuttamaan siitä, että välillä keskeneräinenkin riittää jonkin paremman saavuttamiseen.