After that summer nothing felt anything

In one coaching meeting some time ago I was asked to make a resume of failure. The instructions told that I should collect the top three mistakes of my life to a list. That list would then be put into form of resume, like the ones you do for a job interview, and then you could be proud of your errors. Embrace the failure and so on.

I remember, how in that moment I couldn't come up with any severe mistakes to make a list with. But being given a task and being me, I ended up with a list of few things I wish I would have done better. Too bad I couldn't find the list today. (Only a huge pile of other super necessary notes from my past two years that I have lived in my apartment.) However, I remember the feeling while doing that exercise. I felt like lacking something.

Lately, I have been thinking of what do I want to do in the future, and what kind of a person I would like to be, that stuff which everyone is thinking of once in a while. I'm not here to tell you that I would have found an answer, nor I'm here to say that I would be sad about that. What I have found, are new opportunities, new preferences, new things which I have learnt that I actually appreciate in life more than I ever thought before. Maybe I will find a job related to writing, maybe I'll create a career as a mentor, maybe one day I'll find myself teaching people about things I think I have experience in. Maybe it will be none of those.

This summer I worked as a tour guide for two student groups. We had a different cultural background, busy schedule to fulfill and a lot of laughter for weird sentences we made each other to pronounce. We saw a lot of places, we got lost and were hungry. We met many inspiring people, we walked in the rain and we struggled to understand each others at the times. Pretty much everything I could ask for my summer job to be like.

Both of the two groups visited Stockholm, and during the first day in there both times, I had my breaking down point. The first time we realized that we didn't have any local currency in pocket, no working paying cards, and a need to get to the city center after finding something to eat. The second time the first day hit even harder. We had more people, bigger amounts of money needed, and again no working cards - neither for paying the public transportation cards nor opening the hotel doors. And after all of this, Stockholm was a city I really fell in love with.

Today I had a perfectly long meeting, enough to realize how bad I f*cked up. For having slipped through my fingers some minimum requirements, the ship I am responsible for, had started to sink. Given the great opportunity to try out my wings, in an environment which doesn't judge when you fail, I had disappointed the people who had trusted me. For not requiring enough from other people, I was now the one who could receive nothing but severe requirements. In that moment I knew, that even though in the future this failure would hopefully feel as important as tiny shit of a fly, this would be the biggest failure of my life so far. I still wonder, how they trusted me again, though.

On the way back home, the setting for self-pity was perfect: dark roads were wet and it was raining so that my pants got wet and glasses blurry. This was how everything could end. This was something which would never have happened, if I wouldn't have started. This was what I was doing voluntarily, and what I could end at any given moment. And the world would keep spinning, like it would if I wouldn't exist.

Cycling alone in dark, getting wet from the rain, what I did, was that I almost started laughing. Embrace the failure and so on. It all felt so comic. There I was, grieving for my hard little life, like it would be so much easier for everyone else, or for me if I would have made some different choices. Well, no one knows if it would, but if nothing feels anything, who cares anyway.

The next feeling after the random laughter moment was surprisingly pride. Now I would have something for my resume of failure. Yeah, what an achievement of life, don't you agree. But in that moment I realized, how falling in love always requires starting, how it strengthens with enough struggles and continues only as long as the destination is still close to your heart and worth fighting that battle.

What I want to remember from this, is the power of starting and the power of finishing. Without the first one there is no other.

Busy being on an adventure

Näillä sanoilla olisi mieli tehnyt päivittää WhatsApp-status, kun rymistelin risukossa eteenpäin. Sitten muistin, että akku loppui.

Lähdin tänään farkuissa ja kumppareissa iltaseikkailulle, kuten nyt kuka tahansa itseään kunnioittava kaupungissa asuva seikkailusielu konsanaan. Merenrannassa kahlatessa mietin, kuinka elämä onkaan saanut minut ymmärtämään, miten paljon tarvitsen omaa aikaa ajatusteni selvittelyyn sekä niiltä pakenemiseen. Siellä, kaislojen kahistessa tuulen ja aaltojen niitä liikuettaessa, purjeveneiden seilatessa himmeän auringonlaskun horisonttiin, ja niemen kärjessä kohoavan majakan seistessä ylväänä, maailmaa on helppo rakastaa.

Haisaappaat rantaveteen upotettuina päätin ikuistaa tuon hetken liikkuvaksi kuvaksi. Pimenevä näyttö, lyhyt välähdys toiminnan paluusta, lopullinen sammuminen. Lapsenomainen harmitus huuhtoutui aaltojen kohinaan. Parempi kai vain yrittää painaa tämä hetki mieleensä. Kesän viimeisiä hyttysiä, polun kosteustilannetta kyselevä lenkkeilijä, kaukaa kuuluva auton kiihdytys. Ruskaretki kaupungin laitamilla.

Olen viime vuosina päässyt tutustumaan kiitettävään määrään uusia ihmisiä. Etenkin toisia kansallisuuksia edustavien tuttavuuksien kanssa yksi lempipuheenaiheistani on kunkin oman maan ylpeydenaiheet. Omalla kohdallani tuo lista muodostuu asioista, joita ikävöin muualla ollessani: sauna, ruisleipä ja metsä. Ruoka yhdistää useita listauksia, luontosuhteen vertailu puolestaan paljastaa jotain, joka muiden kysymysten kautta jäisi usein käsittelemättä.

Yksi seikka, jonka tuon mielelläni esiin Suomen "eräkulttuurista", on se, ettei metsään meneminen edellytä "retkeilijästatusta" tai harrastajaryhmän luonteenomaista varustelua. Täällä sadetakki on arkipäivää työmatkoilla, ja kumppareilla voi tallustella niin ostoskatuja kuin kaislaryteikköjä pitkin. Meillä on jokamiehenoikeudet ja kansallinen kampanja, joka rohkaisee nukkumaan ulkona.

Rantakaislikosta suuntasin lenkkeilijän utelemaan suuntaan, sillä paras seikkailu on seikkailu, jossa takaisin tullaan eri reittiä, parhaassa tapauksessa löydetään kokonaan uusi. Onneksi oli kumpparit, viidakkoveitsikään ei olisi ollut pahitteeksi. Farkkuja en kuitenkaan katunut, sillä ne muistuttivat sopivasti kaupunkitiistaista. Joskus hiljaisuus ja luonto, jotka löytyvät kaupungista omalla tavallaan yllättäen, ovat juuri niitä, jotka edustavat termiensä puhtainta merkitystä. Käsite tarvitsee vastakäsitteen tullakseen ymmärretyksi. Kaupungissa tuo vertailukohta on helppo löytää.

Lopulta selvitin tieni takaisin polulle ja sieltä ruohokentälle. Kimalteleva syyskaste, horisontissa häilyvät auringon viimeiset säteet, kiltisti paikallaan odottava pyörä. Täällä olen vapaa. Täällä voin hengittää. Seikkailussa.


P.S. Kaikessa tietoteknisessä arvaamattomuudessaan puhelin oli päättänyt säilyttää kuvaamani 15 minuuttia, joten ei hätää. WhatsApp-statuksen päivitys onnistui myös kotiinpaluun jälkeen.

Note to self from summer 2018

Liike

Ympärilläni pystytetty puomi
Tuolla puolen askeleet, toisen eteen,
välistä, kiertäen, pysähtyen,
sävy sävyyn, kiirehtien.
Pyörät rullaa, kantaa lautaa,
suussa polttaa, joku jättää viestiä vastaajaan.

Minä
Pysähtyneenä, jähmettyneenä,
näen ajatuksissani paljon enemmän
kuin humaltuneena.
Älä ruoki lintuja.
Katse ruutuun, jossain muualla toiseen?
Katse ruokaan, jossain muualla toiseen?

Kuin odottaisin jotakuta tulevan
Oven hänen työntäessään avautuvan.
Odotus on tunnelmassa
Kaikki muu on liikkumassa.

Minä istun, mutten odota
Katson, vaan en osaa sanoa
Puomin läpäisee vain harmaa varpunen
Nälkäinen

Miksi sanonut en niitä sanoja
Hälinän keskellä kuulutuksia
Jälleennäkemisen halauksia

Puomi vain on liikkeen rajana
Päässä kaikuu: "Älä ruoki lintuja".

Maailman ympäristöpäivä ja mitä se minulle merkitsee

Muistan ala-asteen roska päivässä -liikkeen, (jolle yllättäen löytyi nettisivut, ja joka tätä kirjoittaessa oli liikkeenä ehtinyt täysi-ikäiseksi) ja koulussa väsätyt lukuisat ympäristöjulisteet ja -esitelmät. Hollannissa kuulin ihmettelyä Suomen kierrätyspolitiikasta, ja kuinka sen ottaminen tosissaan 5 miljoonan asukkaan voimin vaikutti kummalliselta asukasluvuiltaan moninkertaisten maiden tarjotessa vain yhden lajin roskasäiliöitä kerrostaloissaan. Eräs luonani vieraillut saksalainen tyrmistyi huuhdellessani jogurttipurkkia, ja kertoi ajatelleensa kierrättäneensä tehokkaasti ennen Suomeen tuloa.

Kaikki edellämainittujen asenteiden toimintamallit ovat minulle vahvasti automatisoituneita. Samalla tottumuksella kannan mukanani aina yhtä ylimääräistä kangaskassia, ja vakiokauppakassini sisältä löytyy monikäyttöinen hedelmäpussi. Vaikka olen tottunut tekemään tämän kaiken, olin silti onnistunut hautaamaan itse ongelman olemassaolon ajatusteni taka-alalle. Kunnes näin, miltä näyttävät uimarannat ja kaupungit, joissa jätehuolto ei poista loputtomia roskapusseja silmien ulottuvista, saati tarjoa keirrätysmahdollisuuksia.

Lohduttomat roskavanat teiden varsilla ja palmujen alla - juuri siinä, juuri mielessä - saivat muistamaan, kuinka taistelu ympäristön puolesta on kaikkea muuta kuin ohi. Vaikka elämme päällisin puolin siistissä ympäristössä, teoillamme on globaali merkitys. Vaikka vihreät autot poimivat roskakatossäiliöidemme sisällöt kotipihastamme, toimintamme ennen sitä on ratkaisevaa.

Tänään vietettävän ympäristöpäivän viestinä on valtavan maailmanlaajuisen muovijätteen vähentäminen. Kampanjasivuston mukaan maapallollamme ostetaan joka minuutti miljoona muovijuomapulloa ja vuosittain 5 biljoonaa, eli tuhat miljardia  muovipussia. Saman lähteen mukaan puolet käyttämästämme muovista on kertakäyttöistä, jolloin valmistukseen käytettävien materiaalien arvo valuu hukkaan.

EU:n alueella suurin osa muovijätteestä muodostuu pakkauksista, joista alle 30 % päätyy kierrätykseen, kertoo Ympäristöministeriön muoviselvitys. Keräyspaikkoja löytyy, ja niiden käyttäminen on ilmaista. Muovipussit puolestaan useimmiten maksavat nykyään, ja Ympäristöministeriön mukaan kauppojen kokemukset kertovat muovipussimyynnin puolittumisesta tuon maksun seurauksena. Muutos on siis mahdollinen, askel kerrallaan. Sinä valitset, laitatko banaanit pussiin, kuinka monta lajiketta kannat roskakatokseesi, ja otatko limsaasi pillin ja muovikannen.

"Kukaan ei tee suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tee mitään, koska ajattelee, että voi tehdä vain niin vähän." ~Edmund Burke, filosofi. 

Hetkiä metsässä

Olen viime aikoina fiilistellyt pitkästä aikaa edessä olevaa kesää Suomessa. 2016 meni pitkälle kesään asti Hollannissa, ja 2017 puolestaan Tunisiassa. Reissuja on tällekin kesälle suunnitelmissa, mutta kotimaata kuuluu niihin kahta edellistä kesää enemmän. Viime viikonloppu meni Pienen Karhunkierroksen maisemia mahtavassa seurassa ihastellen. Päiväretket siellä olivat hyvä muistutus siitä, kuinka ei-niin-kovin-kauas matkustaessaankin voi päästä nauttimaan hiljaiseksi vetävistä maisemista.

Vaikka olen innoissani jo siitä, että pääsen nauttimaan kotikaupungistani kesäaikaan, autojen jylyn kaikkoaminen, metsän tuoksu ja värit, sekä muusta maailmanmenosta vapaana virtaava vesi onnistuvat aina nostamaan kotiseuturakkauden aivan toiselle tasolle. Kävelylle kuivan kangasmetsän männikössä on vaikea löytää peittoajaa.

Välillä on hauska pysähtyä nautiskelemaan ruisleivästään aamupalapöydässä ajatellen, kuinka se olisi ulkomailla harvinainen luksusateria. Suklaiden ikisuosikki Fazerin sininen maistuu juhlalta aina, mutta harvoin törmää maisemiin, joissa sitä syödessään tuntee suomalaisuutensa yhtä aikaa kaikilla aisteillaan. Konttaisen näköaloja voin suositella tähän kokeilemaan.

Jokin siinä vain on, kun voi istua harjun reunalla ja roikottaa jalkojaan pyörteitä muodostavan veden yllä, ihailla rinteessä kukoistavaa poronjäkälän muhkeaa kasvustoa, ja tajuta, että naavaa voi kasvaa myös koivuissa. Antaa iltaan kääntyvän auringon taittaa maiseman värit satumaisen epätodellisiksi, ja lepuuttaa silmiään sitä katsellessa tietäen, että tämä hetki on juuri tässä, eikä sitä kaikessa kauneudessaan pysty muistamaan täysin sellaisena enää myöhemmin. Ja samaan aikaan se kaikki yhdessä on siksi sekä kaunista että haikeaa.

Tällaisissa puitteissa, hyvässä porukassa ja suomalaisuudessa, sekä ehkä nimenomaan juuri niiden kaikkien yhdistelmässä parasta on se, kuinka välillä voi vain istua hiljaa yhdessä, välillä nauraa koko sydämensä pohjasta, ja toisessa hetkessä taas keskustella syvällisiä. Kun jakaa eväät, maailmankuvat ja savunhajuisuuden, voi useammankin vuoden tuntemisen jälkeen päätyä keskustelemaan seikoista, jotka elämän kiireessä on tiedostamatta sivuutettu vain ohimennen.

Lähteminen yleensä kannattaa, se tuli jälleen kerran todettua. Muistot eivät synny tekemällä, mutta eivät mitään tekemättäkään. Siispä muistutuksena myös itselleni: kohdatkaa ihmiset ympärillänne, myös ne, jotka ajattelette jo tuntevanne. Ja lähtekää yksin sekä yhdessä metsään.

Opportunities out there

+20 degrees Celsius, sunny weather and sightseeing. Good food, enjoyable company and stunning historical views.

Eye-opening conversations, people with purpose. Dancing on roses and broken plates. Impacting more than 700 children and youth in 1,5 hours and being impacted even bigger. Refreshing wind and the voice of waves.

Daring to dream about better tomorrow and how there is no impossible.

No one said going for the opportunities would be easy. But what matters, is to go and to own it. And that's what I want to do. And that's what I'm doing.

Imagine, if all the 'opportunities out there' would be opportunities right here instead? Then it might be hard to choose where to start, you may say. If that's the case, why not going to Kyrgyzstan? Yes, it feels like a random idea, but isn't that how the best ones always do?

Ymmärtää ja tulla ymmärretyksi

Mitä merkitsee nyt ja tässä

Ikuisuutta etsimässä

Tiedätkö se tunteen

Vaunut kun asemalla lepää hetken

Joku saapuu, toiseen kaipuu

Sisään astuessa tarttuu

Kovaääniset ei pelkää ilmoittaa

Ei suuntaa raide kaksi pohjolaan

Kuin huomaamatta lipuen

Samalla ankarasti tapahtuen

Jatkuu raiteilla tuo kulku

Ja kuten on kaukaa tähän tultu

Ei pysähdyttäessä mikään muutu

*Astuu ulos, nousee sisään

Päättääkin tänään kulkevansa itään

What it means to have it now and here

A moment when infinity is near

Can you recognize a certain feeling

On the station between arriving and leaving

One stepping out, one stepping in

And so begins the longing

Loudspeakers work with no feelings

Only being asked to tell the bearing

Everything happens imperceptibly

Though at the same time very certainly

Now on will be as until now

The job of train is to go and not ask how

Changing the direction would affect tomorrow

*But one steps out and then in again

Today East is the new beginning

Ensimmäinen päivä presidenttinä

Vaikka tasavallan presidendin virkaanastujaispäivänä Helsingissä pyrytti, Oulussa saatiin nauttia mitä kauneimmasta talvipäivästä. Ensimmäistä päivää vietettiin täälläkin, kuten lukuisissa muissa AIESECin paikallisosastoissa ympäri maailman. Local Committee Presidentit, LCPt, joita Facebook-kavereista yllättävän monta löytyy, päivittivät aikajanoilleen alkaneita työsuhteitaan AIESECissa, minä heidän mukanaan.

Auringonpaisteen lisäksi päivään mahtui myös pilviä ainakin mielentilassa, kun sain sähköpostiviestin väärään osoitteeseen toimitetusta avustushakemuksesta. Rahasumman todennäköinen valuminen sivu suun näin onnettoman erheen takia ottaa päähän, mutta siitä ei kuitenkaan auta kuin ottaa opiksi, lähettää muutama uusi sähköpostiviesti ja toivoa parasta. Jos tilanne on jo menetetty, onpahan pohjalta ainoa suunta ylöspäin. Kävi miten kävi, tästä mokaa murehtiessani huomasin jälleen kerran, miten mahtava tukiverkko voi yhden järjestön ympärille muodostua. Ihmiset Oulussa, Suomen (AIESECin) hallituksessa, sekä samanlaisissa presidentinsaappaissa Suomessa ja ympäri Eurooppaa, kiitos että olette olemassa. :)

Kaiken kaikkiaan hymyilyttää. Saapuvien vapaaehtoisten asioita käsittelevässä tapaamisessa olin enää lähinnä ihanan tarpeeton ja toimin ovimiehenä seuraajani hoitaessa homman kotiin. Toimistolla hääräilin milloin missäkin tarvittiin. Onnittelevia ihmisiä tuli vastaan muutamia, Facebookissa käsittämättömän valtava määrä. Ei tässä voi olla kuin otettu, että on tällaisen mahdollisuuden saanut.

Vaikka toimenkuvamme on titteleiden samankaltaisuudesta huolimatta aivan eri tasolla, yhdyn Niinistön sanoihin: "Valinta presidentiksi on suuri kunnia, joka tuo mukanaan suuren vastuun. Otan vastuun kantaakseni nöyränä, mutta päättäväisenä. Omistaudun tälle tehtävälle, enempää ei voi luvata."

Ennen ja jälkeen

Viikon päästä päättyy 13-kuukautinen rupeama AIESEC Oulun saapuvien vapaaehtoisten päävastaavana. Tänään summattiin tiimin kanssa tuona aikana karttuneita kokemuksia, ärsytyksiä ja saavutuksia jokaviikkosen tapaamisen päätteeksi. Vuosi on ollut melkoista vuoristorataa, kuten keskustelujen alkajaisiksi piirretyt motivaatiokäyrät jokaisen kohdalla todistivat. Tällä kertaa suurin ahaa-elämykseni tuosta käydystä keskustelusta oli kuitenkin se, että ennen kaikkea kyseessä on ajanjakso, jota ennen kyseessä oli erilainen Jenni kuin se Jenni, joka nyt tuota aikaa muistelee.

Ensimmäinen oman elämän ennen ja jälkeen -tilanne, jonka ymmärsin siinä hetkessä, oli välivuoteni au pair -aika. Hollantiin lähtiessä en tiennyt kerrassaan mitään siitä, mille tuon vuoden jälkeen alkaisin. Tulevaisuus oli silloin kaukana ja kaikki muu juuri siinä nenän edessä. Muuta en olisi voinut siltä hetkeltä toivoa, ja mikä parempaa, vuoden jälkeen tiesin taas enemmän.

Viime tammikuussa, nuo huiman nopeasti kuluneet 13 kuukautta sitten jännitti niin paljon, ettei nyt voi etes oikein ymmärtää että miksi. Tänään käydyssä keskustelussa paljastin hermoilleeni puhumista juuri noille tyypeille, joista yhdessä työskennellessä kehittyi vähintäänkin toinen perheeni. Kesän jälkeen oma motivaatiokäyräni oli pudota miinuksen puolelle, kun tunsin riittämättömyyttä organisaation laajuudesta kumpuavien ongelmatilanteiden vuoksi.

Tunisiassa ollessani tunsin ensimmäistä kertaa millaista on olla se erilainen. Kun selvittelin muutamien keskeytyneiden projektien seurauksia Oulussa, vastaan tuli hetkiä, jolloin todellisuus yllätti uudella ongelmalla, vaikka olin luullut ettei se olisi enää mahdollista. Juoksevien asioiden muututtua mekaaniseksi suorittamiseksi tapasin ihmisen, joka auttoi löytämään tarkoituksen kipinän takaisin. Ja kaiken tämän ansiosta ymmärsin, kuinka paljoon pystynkään, jos vain haluan.

Katsoin joku aika sitten YouTubesta aamumotivaatiovideon. Kyllä, juuri sellaisen, jossa mahtipontisia selityksiä tahdittaa inspiroiva ja ponnekas musiikki. Siinä huomioni kiinnittivät nämä kolme kysymystä: Miten haluan kasvaa? Mitä voin antaa? Mitä voin juhlistaa? Kertojaääni kehotti kysymään nämä itseltään päivittäin.

Elämässä tulee vastaan monenlaisia muutoksia. Moni niistä tapahtuu hiljalleen ja huomaamattomastikin, eikä siksi ehkä saa aina arvoistaan huomiota. Ihmisenä kasvaminen, oman paikkansa löytäminen ja elämästä nauttiminen ovat loputtomia prosesseja. Välillä mietin, tuleeko tarpeeksi usein pysähdyttyä pohtimaan, olenko menossa siihen suuntaan, mitä elämältä haluan. Tänään pysähdyin ja pystyin toteamaan, että tykkään jälkeen-tuloksista. Nyt kysymys kuuluu, mitä kaikkea siihen listaan mahtuu taas vuoden kuluttua. Joko tiedät, mihin sinä aiot vaikuttaa ennen kuin on seuraavan jälkeen-etapin aika?

Before and after

After a week from now, my 13 months as a Vice President of Incoming Global Volunteer (aka responsible for volunteers who come to Oulu) will be over. Today we were going through our feelings about the journey with the team. The year has been one kind of a roller coaster, as shown in the motivation graphs drawn by everyone. However, this time my biggest realisation from that conversation was the idea of this one year as a time period, which had a different me before and after.

The first before and after moment in my life which I noticed during that time, was during my au pair year. When I was leaving to the Netherlands, I had no idea what I would be doing after those 9 months. The future was far away and everything else right there, right then. That was all I could have wished for that moment, and even better was that after the year I knew more again.

Last January, those 13 quick months ago I was so scared that it's hard for me to understand now, why was that. In our conversation today I admitted that I was scared for talking to those people who ended up becoming my second family. After the summer my motivation graph was about to go below zero, when I didn't know what to think about the challenges, which are part of having a worldwide organisation.

In Tunisia I felt the first time how it is to be the different one. When dealing with some project issues in Oulu, I had not-always-so-positively surprising situations in moments where I had thought that it cannot get harder than this. When day-to-day tasks had turned into executing only, I met a person who helped me to find back that sparkle of purpose. And because of all of this I understood, how much I can do if I want.

Some time ago I watched a morning motivation video from YouTube. Yes, one of those with theatrical explanations and empowering music playing on the background. In that video these three questions caught my attention: How do I want to grow? What can I give? What can I celebrate? The narrator's voice encouraged the watchers to ask themselves those questions every day.

In life we face many kind of changes. Many of those happen bit by bit and might not get the attention they would deserve. To grow as a human being, to find one's place and to enjoy what you are doing are ongoing processes. At times I ask myself if I have stopped to listen my heart often enough to know if I'm going to the direction I want. Today I stopped and I was able to say that I like the after results. Now the question is, what will be on that list one year from now. Do you already know where do you want to have an effect on before the next after results?