Elämä kuin palapeli

Lautapelit, palapelit, sanaleikit. Parhaita lapsuudessa, parhaita nyt. Kuluttaa aikaa, tehdä ja olla yhdessä, murtaa jäätä. Aika lentää ja suomalaisuuden turhat kommunikointiestot häviävät. Saman varjolla kai sitä pienenä otettiin kontaktia leikkikenttäkollegoihin, kuin nyt uusiin illanistujaiskasvoihin.

Jokin viehättää kokonaiskuvan esiin saamisessa, vaikka siinähän se kannessa komeilee. Reunapalat, kehyksinä kokonaisuudelle. Kolot, kulmat ja ulokkeet. Etsi oikea värimaailma, pyöritä, pyöritä, vaihda paikkaa, vaihda palaa. Hakekaa sakset. Mutta eteenpäin vie se tunne, kun palalle löytyy oikea paikka ja sen muiden rinnalle satojen joukosta juuri oikea. Etsintä on tuottanut tulosta, aivomyrsky saatu päätökseen, lopputulos on taas piirun verran lähempänä.

Samanlaisen ahaa-elämyksen saamiseen ei tarvita kuin kertaalleen aikaisemmin nähdyn rakennuksen löytäminen sattumalta uudelleen ja sitä kautta kartalle pääseminen. Kun antaa jalkojen viedä, ne vievät useimmiten juuri sattumalta parhaisiin paikkoihin; pepernotenfabriekiin, maanalaisille kävelykaduille tai yllättävän äänimailman aukiolle, muutamia mainitakseni. Uteliaisuus on elämysten ja oppimisen äiti. Milloin ja miten se muodostuu, halu puskea tuhatpalainen kokoon? Mitä jos joltain puuttuisi tämä ominaisuus? Miksi joidenkin suurin nautinto löytyy toisten teosten hajottamisesta?

Palojen loppuessa kiitoksena silmien eteen aukeaa kannen kuvan kanssa identtinen tuotos. Jännitystä riittää loppuun asti mahdollisesti hukkaan joutuneiden palojen lukumäärässä. Pienet uudet ymmärrykset ovat elämän palkintoja, kokonaiskuva täydentyy hiljalleen. Identtistä mallia ei ole, eikä palojen lukumäärä ole rajattu. Tahdon koota suuren tai ainakin monipalaisen. Enkä pelkää yrittää.

Muuttuu kuin Hollannin sää

Auringossa on helppo hymyillä ja sateessa kurtistaa kulmiaan. Se, että ilmat vaihtuvat kuin sormia napsauttamalla, tukee täällä käytävää tunteiden vuoristorataa. Toisaalta ei voi tietää tulevaa, eikä ehkä saada niitä kokonaan aurinkoisia päiviä, mutta toisaalta mikään ei tunnu paremmalta kuin sateen jälkeen pilvien takaa paljastuva aurinko. Silloin on helppo unohtaa.

Tänään koettiin taas malliesimerkki hollantilaisesta säästä. Aamulla aurinko paistatteli oikein olan takaa, mutta iltapäivällä sateelle ei näkynyt lopppua. Epänormaalia oli se, että tämä oli osattu ennustaa kohtalaisen hyvin. Ennalta arvaamatta kasvoille putoavien vesipisaroiden sijaan auringonpaistetta myös seurasi ensin varoittava, pilvinen taivas. Sopivaan tiedottomuudessa elämiseen on saanut täällä tottua. Samalla kuitenkin arvostus rutiineja kohtaan on noussut, ja onhan ihmisen jostain pidettävä kiinni. Sen konkretisoituminen, että ei todella voi hallita tulevia hetkiä, on osa positiivista muutosta.

Sitä elämä on. Etenkin täällä. Ei voi tietää mitä odottaa, tai ainakaan mitä eteen lopulta tulee. Voi odottaa pahinta ja varautua kauheimpaan. Tai sitten voi antaa päivän tulla toisensa jälkeen ja luovia äkillisten myrskyjen läpi. Opetella nauttimaan sateesta, sillä sekin on jonkun lempisää. Ja eihän lätäköissä hyppimistä voi vastustaa. Kumpparimuoti, tervetuloa myös Hollannin kaduille!

Tuntemattoman vastaanottaminen mahdollisuutena, sitä se on. Jatkuva ihmettely, sitä se vaatii. Tähtitaivasta ei näy ja se hämmentää. Valo vähenee kummallisen hitaasti, mutta se on ihanaa. Koulun pihalla kuulee silti juttua, että pimeys se tällä hetkellä nin väsyttää. "To be successfully adapted to the Netherlands, one should have a precise watch, a busy agenda and be constantly complaining about the weather." Ehkä kaikkien suomalaisten pitäisi tulla tänne small talkinsa opettelemaan. Onnea on sää, joka ehtii vaihtua päivässä niin monta kertaa, etteivät puhenaiheet lopu kesken.

Kuukausi muilla mailla

Maagisen ensimmäisen kuukauden rajapyykki on nyt ylitetty. Niin paljon on ehtinyt tapahtua, ja samalla tuntuu kuin olisi viikko sitten tullut. Joillain tasolla tämän kaiken yhteenvetämiseksi päätin koota listan arkisista, ihmeellisistä, oudoista ja muuten vain vastaan tulleista asioista.

Tänä aikana olen muun muassa

• tutustunut Pokémon-korttien ihmeelliseen maailmaan.
• astellut sateessa ja nauttinut 6-v:n kanssa olomuodosta, joka on muuta kuin sokeri tai tulipalo.
• todistanut jälkiruuan uskomattoman hiljentävää vaikutusta.
• juhlinut 3-v:n kanssa peukalon löytäessä omalle paikalleen hanskassa.
• lausunut lukemattomia talojen numeroita ääneen.
• seurannut kuinka takin renksu alkaa löytymään ja naulaan ripustaminen onnistua.
• kaasutellut kuplamobiililla ja saanut kyytiläiseltä asiantuntevaa ohjeistuista, kuinka sadesuojus todella kiinnitetään.
• kehittynyt omenankuorijana. Kumma juttu, miten toiselle kuoriessa viitseliäiyysaste tätä toimenpidettä kohtaan on korkeampi.
• liukunut ja liidellyt leikkipaikalla, piipahtanut puistossa sekä palloillut pelikentällä. Ja toistanut. 
• ihastellut lasten mielikuvitusta kerta toisensa jälkeen.
• tullut tutuksi täkäläisen läksymallin ja koulun korkeahkojen odotusten kanssa. Yllättävän paljon lukemista jo iässä, jossa Suomessa ei olla vielä koulussakaan.
• totutellut myöhäiseen illalliseen ja ehkä vähän myös ikävöinyt iltapalaa.
• välipalaillut paljon ja syönyt leipää sitäkin enemmän, vaikka hollantilaisessa mittakaavassa luultavasti naurettavan vähän.
• syönyt "sunnuntairuokia" arki-iltoina ja makaroonilaatikkoa sunnuntaina. Luksus on suhteellista.
• kotoisasti vetänyt lakanoita, vieraillut rautakaupassa ja kerran jopa saunonut kunnon saunassa.
• tutustunut uusiin ihmisiin ja vertaillut aupparikokemuksia. Ja ihan vaan jutellut äitien kanssa koulun pihalla.
• kuullut väläyksiä filippiiniläisestä arjesta.
• syönyt pastaa italialaisen kanssa saaden tietää miten sen olisi voinut valmistaa oikeammin ja paremmin.
• oppinut, että Etelä-Afrikassa on käytössä valtion vesi- ja sähkörajoitukset. Jokaisen pitäisi tavata ihmisiä niistä kaukaisista maista, joiden olemassaolo parhaassa tapaksessa saatetaan mainita koulussa.
• käynyt tahtojen taistoa tuulen kanssa. Se roskiksissa oleva sateenvarjojen määrä!
• kummastellut liikennevalojen logiikattomuutta.  
• laiskistunut julkisen liikenteen odottajana. Eihän pysäkille kannata lähteä katsomatta etukäteen saapuvien tilannetta, sillä saattaahan silloin joutua odottamaan koko sen kymmenen minuuttia.
• ihastellut tuntemattomien ihmisten tervehtimishymyjä.

Tästä se lähtee.

Mitä on rohkeus?

Maailma on helpommin saavutettavissa kuin koskaan. Tietoa on tarjolla paljon enemmän kuin on mahdollista sisäistää. Mahdollisuus ottaa selvää on tuotu kotisohvalle. Tehtäväksi jää enää tilaisuuteen tarttuminen. Miksi ympäröivä maailma on niin helppo jättää elämään omaa elämäänsä? Miksi tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin on välillä liian helppo sulkeutua? Nämä ympyränsä löytäneet ovat onnellisessa asemassa, mutta niistä ulos uskaltautuvat voivat saavuttaa vielä paljon enemmän.

Lähtemällä olen ottanut jo ensimmäisen askeleen, mutta se ei yksin riitä. Teitä pitkin voi kulkea omiin kenkiinsä tuijottaen, maisemia ihastellen tai tähtiin tähyillen, mutta haastavinta ja antoisinta on kohtaaminen. Myönnän olleeni mukana pohtimassa, miten aupparit löysivät toisensa ennen Facebookia. Tunnen ylpeyttä saadessani mainita, että nyt olen ollut todistamassa tämän ihmeen tapahtumista.

Kohtaaminen tapahtuu kasvotusten. Ristiriitaista on se, että internetin kautta kontaktien löytäminen tuntuu luontevammalta kuin oikeassa elämässä keskustelun aloittaminen oikeasti lähellä olevien ihmisten kanssa. Small talk on täällä luontevaa. Luulen, että se on hyväksi. Eräänä päivänä leikkipaikan reunalla tehty keskustelunavaus on johtanut uskomattomiin kulttuurienkohtaamiskeskusteluihin. Poistu omalta mukavuusalueelta ja elämä alkaa, minulle sanottiin. Tee se todella, sanoisin nyt itsekin. Jälkeenpäin tulet katumaan ehkä rohkeuden keräämiseen kulunutta aikaa, mutta joskus uroteot vaativat sitä.

Tuulimyllyjen ja puukenkien luvattu maa

Maa, jossa pyöräilijät on kyseenalaistamattomia kingejä, tiet ruuhkautuu erityisesti tiistaisin ja torstaisin ja ruoka on halpaa. Maa, jossa kahen tunnin välimatka on pitkä, koululle alkamis- ja päättymisaikaan on normaalia järjestää liikenteenohjaus, ja pyörän päällä kulkee kaikki laatikostoista kissoihin. Maa, jossa ymmärretään majoneesin ja juustojen päälle, mutta kartetaan samaan asuntoon useamman sekä kylmä-, että kuumahanan sisältävän vessan sijoittamista. Maa, joka tuntuu niin omalle, mutta samalla sopivasti uudelle, että joka kerta uusia katuja kävellessä ihasteltavaa riittää.

Alan hiljalleen käsittää, että täällä mää tuun asumaan seuraavat yheksisen kuukautta. Joka kerta sitä faktaa aattelemaan pysähtyessä on vaan ihan käsittämätön fiilis. Tänne elämä toi nyt ja se tuntuu niin oikeelta. Kaikki on mahollista, kun ei jää oottamaan millon elämä alkaa.

Ekat viikot on menny niin siivillä, enkä usko, että ajankulu tulee hirveesti hidastumaan. Aurinkoisten ilmojen jälkeen sade tuntuu kastelevan entistä tehokkaammin, mutta elämä laittaa nauttimaan jokasesta pienestä hyvästä hetkestä. Parasta on niin moni asia, mutta yhtenä maininnan arvosena se, että saa olla turisti tutustuessa uuteen kotikaupunkiin, eikä sitä tarvi jättää pariin päivään.

Oikeesti tuulimyllyjä on hämmentävän vähän ja puukenkähavainnotki on jääny muutamiin, mutta toisaalta se johtuu siitä, että mulla on vielä niin monta paikkaa, jossa haluan ja voin käyä. Kun arki on lähteny rullailemaan, niin jää enemmän aikaa ajatella elämää. Elämää, joka on aika siistiä ja välillä yhtä yllättävää ku moottoriteiden varsilla laiduntavat lampaat.