Kyyninen rutiiniakka

Rakastan rutiineja! Saan käsittämättömän suurta mielihyvää siitä, että voin asetella astiat kaappiin just eikä melkein. Kun oikein innostun, käännän laseissa olevat Iittala-merkit samalle kohdalle. Muoviset jogurttikipot on myös kiva pitää värijärjestyksessä. Ja hammasharja osoittaa aina samaan suuntaan tiskialtaan yllä.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että maanantaiaamun paras piristysruiske voi olla rutiineista poikkeava reitti yliopistolle. Kalenteri on mukavampi järjestää väljäksi, sillä asioiden hoitaminen ja hommien edistäminen on mielekkäämpää kun sen tekee tehtävä- eikä aikataulupohjalta.

Kun stressaa, joka tunnin keskittymiskohteen kertova kalenteri auttaa pitämään järjen päässä. Kaiken kiireen keskellä yksi lohduttavimmista faktoista on se, että tällä nimenomaisella hetkellä minun ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin tästä yhdestä asiasta.

Viime aikoina olen nauttinut harvinaisen avokätisestä elämän tarjoamasta vapaudesta. Todellisuus ei aina sisällä tällaisia mahdollisuuksia, mutta joku yhteys hyvän olon tunteeseen on sillä, mitä enemmän kiinnostuksen kohteeseensa suunnattuja ajankäytön flow-hetkiä päivään mahtuu. Jo se, että niitä on niitä on vähintään yksi, tekee päivästä yleensä onnistuneen.

Luin joku aika sitten JP Jakosen Stressivapaa johtaja -kirjan, joka käsitteli muun muassa tuollaista onnellisuuden flow-ajattelua. Oli silmiäavaavaa huomata, kuinka uppoutumisen hetket voivat osaltaan luoda onnistumisen elämyksiä valmiiksi saatujen suoritusten lailla.

“Mitä jos hyvän elämän - ja hyvän päivän - merkki ei olisikaan suoritusten määrässä? Mitä jos, sen sijaan, hyvän päivän merkki olisikin niiden olotilojen laadussa ja syvyydessä, johon suoritusten tekeminen vie? Mitä jos, todellakin, se missä tilassa olemme määrittääkin elämän tarkoitusta enemmän kuin ne asiat, joita saamme aikaan?” ~JP Jakonen, Stressivapaa johtaja.

Aikaa tuntuu aina olevan joko liikaa tai liian vähän - ja yleensä vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kummassakaan tilanteessa ei ole yllättävää löytää itseään tekemästä jotain aivan muuta kuin sitä, mille aina toivoisi antavan enemmän aikaa.

Tänä keväänä olen ehtinyt kärsimään myös siitä harvinaisemmasta ajallisuuden ongelmasta. Olen löytänyt itseni hämmentävän usein päivän päätteeksi pohtimasta, puhuinko tänään kenellekään.

Normaalit arkielämän askareet ovat yleensä automaattisesti tuoneet mukanaan sosiaalisia ympyröitä. Vaikka au pair -vuotena niiden luomiseen piti nähdä aiempaa enemmän vaivaa, ja esimerkiksi yliopistoympäristön myötä kaikki on aina alkanut alusta, verkostoja on kuitenkin loppujen lopuksi aina rakentunut.

Tämä kevät on kuitenkin tuonut hetkiä, jolloin huomaan muistuttavani niitä vanhuksia, joiden päivän ainoa puhekontakti voi olla kaupan kassan kanssa. Tavallaan se naurattaa, tavallaan hirvittää.

Toisaalta olen todennut, kuinka tietynlaisen tylsyyden kokeminen on ollut jopa aivan tervettä vaihtelua. Tätä kevättä edeltävät kaksi ja puoli vuotta tuli vedettyä melko tukka putkella. Ja aina kun johonkin uuteen ryhtyy, seuraava hengähdystauko ei ole automaattisesti tiedossa.

Kuten muun muassa järjestötyön kiireisyys minulle opetti, kortilla oleva aika laittoi ainakin minut käyttämään harkiten sen vähän mitä oli. Vaikka sen suhteen ajan käytössä on menty eteenpäin, olen löytänyt uuden haasteen. Sen nimi on luovien taukojen puute. Kiireisinä aikoina juju on taukojen ottamisessa, tyhjemmän kalenterin aikoina minuuttien investoimisessa.

Totesin tässä taannoin eräälle ystävälleni, kuinka aina välillä unohdan olevani taiteellinen, jolloin muutun kyyniseksi akaksi. Tajusin oikeastaan vasta jälkeenpäin, miten osuvasti tuo lausahdus kiteyttää rutiinien rakastajan tarpeen spontaaniuteen.

Kävelylenkki, kotiseutuseikkailu, viikonlopun mittainen videoprojekti, odottamaton musiikkisessio, siinä joitakin arjen irtiottoja. Pienikin ajatusmatka aherruksen keskellä voi palauttaa alkulähteille, siihen miksi oikeastaan aloitin. Milloin viimeksi järjestit itsellesi omanlaisesi luovan tauon?

What can one person do?

I recently encountered one of the biggest disappointments of my life. This happened after twice taking part in an application process, where you truly need to believe in your own capabilities, find the connection between your strengths and the required contribution and have great love towards the community around you. Your why, how and what need to be made crystal-clear not only for yourself, but also communicated to the others. Once those have been discovered, only thing you can do is to give your best and have confidence in being able to take it to the very end. And then you have to trust in the knowledge and understanding of the decision-makers.

  

During the two and a half years working in an organisation that I deeply love, this hasn’t anyway been the only disappointment. The problems in my own volunteering project led to resigning from the cooperation with the local community, and one year ago I was disappointed in myself of making a ridiculous mistake of choosing a wrong email address as a recipient. I do believe that all the faced disappointments have had their lessons, and so made me a stronger version of myself. But I cannot deny the fact, that they wouldn’t have made me feel small and incapable of making an impact.

In a world of over 7 billion inhabitants it’s not surprising to feel powerless. The harsh truth is that you won’t be understood by everyone you meet, and there might also be people who are not ready to question the things they have always seen to be right. However, you can on some level decide, whether these people will make you to surrender or to be a champion. And even in cases where you would lose on paper, you might still have created an impact.

Putting yourself out there for the opportunities requires a lot of courage and trust. Sometimes it asks for adapting an attitude of even if they would say you cannot, you just need to show them what you are made of. Sometimes, the results will show in a slight change in the ways of working, lighting up the spark in someone’s eyes, or planting a seed of a better future. And if you see the relevance of these little things, they’ll be your reasons why all the disappointments are worth encountering.

Ironically, for me the experience of getting rejected from the position, made me reflect on my capabilities on two ways. Firstly, it really made me feel just a small human being with limited affecting possibilities. Secondly, I have never felt so powerful after losing something. I think indeed, that it was a loss, but what it also meant, was a tank full of confidence boost. I realized, that I’m really capable of big things. And I don’t say it to make myself to feel happier or more satisfied with the loss, I say it because that’s how I decided to move forward from the disappointment. And because going through this was my way of not ending up regretting not to have tried it out fully.

In the end, not all the impact will be achieved by winning. When I’m next time asking myself, what can one person do, I have one more situation reminding me of the power of an individual. The power to be humble and fierce at the same time. And I believe, the source of that power is in daring to stand up, taking the opportunities and walking them through with confidence, by choosing a road towards the things you value.

P.S. Disappointments in life rarely come without opening new doors. Soon after these news I got an invitation to an interview, for which there is now space in my calendar. ;)

After that summer nothing felt anything

In one coaching meeting some time ago I was asked to make a resume of failure. The instructions told that I should collect the top three mistakes of my life to a list. That list would then be put into form of resume, like the ones you do for a job interview, and then you could be proud of your errors. Embrace the failure and so on.

I remember, how in that moment I couldn't come up with any severe mistakes to make a list with. But being given a task and being me, I ended up with a list of few things I wish I would have done better. Too bad I couldn't find the list today. (Only a huge pile of other super necessary notes from my past two years that I have lived in my apartment.) However, I remember the feeling while doing that exercise. I felt like lacking something.

Lately, I have been thinking of what do I want to do in the future, and what kind of a person I would like to be, that stuff which everyone is thinking of once in a while. I'm not here to tell you that I would have found an answer, nor I'm here to say that I would be sad about that. What I have found, are new opportunities, new preferences, new things which I have learnt that I actually appreciate in life more than I ever thought before. Maybe I will find a job related to writing, maybe I'll create a career as a mentor, maybe one day I'll find myself teaching people about things I think I have experience in. Maybe it will be none of those.

This summer I worked as a tour guide for two student groups. We had a different cultural background, busy schedule to fulfill and a lot of laughter for weird sentences we made each other to pronounce. We saw a lot of places, we got lost and were hungry. We met many inspiring people, we walked in the rain and we struggled to understand each others at the times. Pretty much everything I could ask for my summer job to be like.

Both of the two groups visited Stockholm, and during the first day in there both times, I had my breaking down point. The first time we realized that we didn't have any local currency in pocket, no working paying cards, and a need to get to the city center after finding something to eat. The second time the first day hit even harder. We had more people, bigger amounts of money needed, and again no working cards - neither for paying the public transportation cards nor opening the hotel doors. And after all of this, Stockholm was a city I really fell in love with.

Today I had a perfectly long meeting, enough to realize how bad I f*cked up. For having slipped through my fingers some minimum requirements, the ship I am responsible for, had started to sink. Given the great opportunity to try out my wings, in an environment which doesn't judge when you fail, I had disappointed the people who had trusted me. For not requiring enough from other people, I was now the one who could receive nothing but severe requirements. In that moment I knew, that even though in the future this failure would hopefully feel as important as tiny shit of a fly, this would be the biggest failure of my life so far. I still wonder, how they trusted me again, though.

On the way back home, the setting for self-pity was perfect: dark roads were wet and it was raining so that my pants got wet and glasses blurry. This was how everything could end. This was something which would never have happened, if I wouldn't have started. This was what I was doing voluntarily, and what I could end at any given moment. And the world would keep spinning, like it would if I wouldn't exist.

Cycling alone in dark, getting wet from the rain, what I did, was that I almost started laughing. Embrace the failure and so on. It all felt so comic. There I was, grieving for my hard little life, like it would be so much easier for everyone else, or for me if I would have made some different choices. Well, no one knows if it would, but if nothing feels anything, who cares anyway.

The next feeling after the random laughter moment was surprisingly pride. Now I would have something for my resume of failure. Yeah, what an achievement of life, don't you agree. But in that moment I realized, how falling in love always requires starting, how it strengthens with enough struggles and continues only as long as the destination is still close to your heart and worth fighting that battle.

What I want to remember from this, is the power of starting and the power of finishing. Without the first one there is no other.

Ennen ja jälkeen

Viikon päästä päättyy 13-kuukautinen rupeama AIESEC Oulun saapuvien vapaaehtoisten päävastaavana. Tänään summattiin tiimin kanssa tuona aikana karttuneita kokemuksia, ärsytyksiä ja saavutuksia jokaviikkosen tapaamisen päätteeksi. Vuosi on ollut melkoista vuoristorataa, kuten keskustelujen alkajaisiksi piirretyt motivaatiokäyrät jokaisen kohdalla todistivat. Tällä kertaa suurin ahaa-elämykseni tuosta käydystä keskustelusta oli kuitenkin se, että ennen kaikkea kyseessä on ajanjakso, jota ennen kyseessä oli erilainen Jenni kuin se Jenni, joka nyt tuota aikaa muistelee.

Ensimmäinen oman elämän ennen ja jälkeen -tilanne, jonka ymmärsin siinä hetkessä, oli välivuoteni au pair -aika. Hollantiin lähtiessä en tiennyt kerrassaan mitään siitä, mille tuon vuoden jälkeen alkaisin. Tulevaisuus oli silloin kaukana ja kaikki muu juuri siinä nenän edessä. Muuta en olisi voinut siltä hetkeltä toivoa, ja mikä parempaa, vuoden jälkeen tiesin taas enemmän.

Viime tammikuussa, nuo huiman nopeasti kuluneet 13 kuukautta sitten jännitti niin paljon, ettei nyt voi etes oikein ymmärtää että miksi. Tänään käydyssä keskustelussa paljastin hermoilleeni puhumista juuri noille tyypeille, joista yhdessä työskennellessä kehittyi vähintäänkin toinen perheeni. Kesän jälkeen oma motivaatiokäyräni oli pudota miinuksen puolelle, kun tunsin riittämättömyyttä organisaation laajuudesta kumpuavien ongelmatilanteiden vuoksi.

Tunisiassa ollessani tunsin ensimmäistä kertaa millaista on olla se erilainen. Kun selvittelin muutamien keskeytyneiden projektien seurauksia Oulussa, vastaan tuli hetkiä, jolloin todellisuus yllätti uudella ongelmalla, vaikka olin luullut ettei se olisi enää mahdollista. Juoksevien asioiden muututtua mekaaniseksi suorittamiseksi tapasin ihmisen, joka auttoi löytämään tarkoituksen kipinän takaisin. Ja kaiken tämän ansiosta ymmärsin, kuinka paljoon pystynkään, jos vain haluan.

Katsoin joku aika sitten YouTubesta aamumotivaatiovideon. Kyllä, juuri sellaisen, jossa mahtipontisia selityksiä tahdittaa inspiroiva ja ponnekas musiikki. Siinä huomioni kiinnittivät nämä kolme kysymystä: Miten haluan kasvaa? Mitä voin antaa? Mitä voin juhlistaa? Kertojaääni kehotti kysymään nämä itseltään päivittäin.

Elämässä tulee vastaan monenlaisia muutoksia. Moni niistä tapahtuu hiljalleen ja huomaamattomastikin, eikä siksi ehkä saa aina arvoistaan huomiota. Ihmisenä kasvaminen, oman paikkansa löytäminen ja elämästä nauttiminen ovat loputtomia prosesseja. Välillä mietin, tuleeko tarpeeksi usein pysähdyttyä pohtimaan, olenko menossa siihen suuntaan, mitä elämältä haluan. Tänään pysähdyin ja pystyin toteamaan, että tykkään jälkeen-tuloksista. Nyt kysymys kuuluu, mitä kaikkea siihen listaan mahtuu taas vuoden kuluttua. Joko tiedät, mihin sinä aiot vaikuttaa ennen kuin on seuraavan jälkeen-etapin aika?

Before and after

After a week from now, my 13 months as a Vice President of Incoming Global Volunteer (aka responsible for volunteers who come to Oulu) will be over. Today we were going through our feelings about the journey with the team. The year has been one kind of a roller coaster, as shown in the motivation graphs drawn by everyone. However, this time my biggest realisation from that conversation was the idea of this one year as a time period, which had a different me before and after.

The first before and after moment in my life which I noticed during that time, was during my au pair year. When I was leaving to the Netherlands, I had no idea what I would be doing after those 9 months. The future was far away and everything else right there, right then. That was all I could have wished for that moment, and even better was that after the year I knew more again.

Last January, those 13 quick months ago I was so scared that it's hard for me to understand now, why was that. In our conversation today I admitted that I was scared for talking to those people who ended up becoming my second family. After the summer my motivation graph was about to go below zero, when I didn't know what to think about the challenges, which are part of having a worldwide organisation.

In Tunisia I felt the first time how it is to be the different one. When dealing with some project issues in Oulu, I had not-always-so-positively surprising situations in moments where I had thought that it cannot get harder than this. When day-to-day tasks had turned into executing only, I met a person who helped me to find back that sparkle of purpose. And because of all of this I understood, how much I can do if I want.

Some time ago I watched a morning motivation video from YouTube. Yes, one of those with theatrical explanations and empowering music playing on the background. In that video these three questions caught my attention: How do I want to grow? What can I give? What can I celebrate? The narrator's voice encouraged the watchers to ask themselves those questions every day.

In life we face many kind of changes. Many of those happen bit by bit and might not get the attention they would deserve. To grow as a human being, to find one's place and to enjoy what you are doing are ongoing processes. At times I ask myself if I have stopped to listen my heart often enough to know if I'm going to the direction I want. Today I stopped and I was able to say that I like the after results. Now the question is, what will be on that list one year from now. Do you already know where do you want to have an effect on before the next after results?

Tarinat haasteiden takana

Ryhmä yläasteikäisiä vertailee kouluoloja kiinalaisen vapaaehtoisen kanssa. Silmät laajenevat, kun selviää, kuinka vähän aasialaiseen opiskeluelämään todella mahtuu vapaa-aikaa. Brasilialainen vapaaehtoinen saa kaikessa aurinkoisuudessaan vanhukset suostumaan valokuvattaviksi tuloksena vuosikalenteri täynnä iloisia kasvoja. Kotitaloustunnin pojat innostuvat kansainvälisistä kokkailuista niin, että opettaja saa ihmetellä harvinaisen keskittynyttä käyttäytymistä. Kielitaitoaan epäilevät oppilaat saavat onnistumisen kokemuksia heidän keskellensä saapunutta saksalaista haastatellessaan.

Edellä mainitut väläykset ovat palasia itsensä haastamisen tarinoista. Tarinoista, joiden ansiosta muun muassa yhä useammilla mailla on tutut kasvot uutisia lukevan yhdeksäsluokkalaisen mielessä. Toisesta kulttuurista saunan, revontulien ja yöttömän yön maahan saapuneet vapaaehtoiset saavat vastuun kantaa projektinsa suunnittelusta käytäntöön. Tehtävä ei ole helppo eikä ongelmitta selvitä, mikä on oikeastaan puoli projektia. Mikään ei ole valmista syntyessään, joten jostain on aina lähdettävä liikkeelle. Itsemme omien kykyjemme rajamaille asettamalla kohtaamme usein ne suurimmat ja pelottavimmat vastoinkäymiset. Miksi kukaan lähtisi omasta tahdostaan kohti tuollaista mustaa tuntematonta?

Vapaaehtoisia Oulun alueella koordinoidessani saan itse omassa roolissani olla aitiopaikalta seuraamassa heidän kehitystään erisuuruisten vaikeuksien kautta voittoon, oman itsensä paremmiksi versioiksi. Kaikki persoonat ja tarinat ovat erilaisia. Jokaisella tarinalla on oma päähaasteensa. Yhtymäkohta näiden kaikkien erilaisuuksien keskellä on onnistuminen haasteiden jälkeen, tarinoiden kohokohta. Siinä missä henkilökohtaisen haasteen selättäminen tuo voittajafiiliksen, saman tunteen näkeminen toisessa on jollain tapaa vielä kauniimpaa. Se alun haparointi, joka muuttuu loisteeksi silmissä yllättävienkin ratkaisujen löydyttyä sekä suunnitelmiin että haasteisiin. Ne lukemattomat hymyn huulille tuovat tarinat, joita matkan varrella on mukaan kertynyt. Ne ovat asioita, joiden takia haluaa tarjota kaiken tukensa myös sinne johtavan tien varrella. Niiden takia myös jokaisella lähtemisellä ja lähtijällä on tarkoituksensa.

Johtajuusominaisuuksien kehittäminen, AIESECin ydinajatus, onnistuu vain haastavien olosuhteiden kautta. Ongelmanratkaisukeskeisyys, itsensä tunteminen, maailmankansalaisuus sekä kyky kertoa muille ajatuksistaan tuo loiste silmissään ja saada innokkuus tarttumaan, toimivat ominaisuuksien osa-alueina. Sen lisäksi, että tarjoamme vapaaehtoisille tähän kehitykseen mahdollisuuden, otamme haasteita vastaan myös itse. Jokaisen tarinan kautta tavoitettu parempaa maailmaa kohti pyrkivä silmäkulman loiste on saavutus. Ja jokainen päivä on mahdollisuus uuden tarinan alulle.

Teksti julkaistu myös: https://aiesec.fi/vapaaehtoisprojektit-suomessa/