(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

Liike

Ympärilläni pystytetty puomi
Tuolla puolen askeleet, toisen eteen,
välistä, kiertäen, pysähtyen,
sävy sävyyn, kiirehtien.
Pyörät rullaa, kantaa lautaa,
suussa polttaa, joku jättää viestiä vastaajaan.

Minä
Pysähtyneenä, jähmettyneenä,
näen ajatuksissani paljon enemmän
kuin humaltuneena.
Älä ruoki lintuja.
Katse ruutuun, jossain muualla toiseen?
Katse ruokaan, jossain muualla toiseen?

Kuin odottaisin jotakuta tulevan
Oven hänen työntäessään avautuvan.
Odotus on tunnelmassa
Kaikki muu on liikkumassa.

Minä istun, mutten odota
Katson, vaan en osaa sanoa
Puomin läpäisee vain harmaa varpunen
Nälkäinen

Miksi sanonut en niitä sanoja
Hälinän keskellä kuulutuksia
Jälleennäkemisen halauksia

Puomi vain on liikkeen rajana
Päässä kaikuu: "Älä ruoki lintuja".

Hetkiä metsässä

Olen viime aikoina fiilistellyt pitkästä aikaa edessä olevaa kesää Suomessa. 2016 meni pitkälle kesään asti Hollannissa, ja 2017 puolestaan Tunisiassa. Reissuja on tällekin kesälle suunnitelmissa, mutta kotimaata kuuluu niihin kahta edellistä kesää enemmän. Viime viikonloppu meni Pienen Karhunkierroksen maisemia mahtavassa seurassa ihastellen. Päiväretket siellä olivat hyvä muistutus siitä, kuinka ei-niin-kovin-kauas matkustaessaankin voi päästä nauttimaan hiljaiseksi vetävistä maisemista.

Vaikka olen innoissani jo siitä, että pääsen nauttimaan kotikaupungistani kesäaikaan, autojen jylyn kaikkoaminen, metsän tuoksu ja värit, sekä muusta maailmanmenosta vapaana virtaava vesi onnistuvat aina nostamaan kotiseuturakkauden aivan toiselle tasolle. Kävelylle kuivan kangasmetsän männikössä on vaikea löytää peittoajaa.

Välillä on hauska pysähtyä nautiskelemaan ruisleivästään aamupalapöydässä ajatellen, kuinka se olisi ulkomailla harvinainen luksusateria. Suklaiden ikisuosikki Fazerin sininen maistuu juhlalta aina, mutta harvoin törmää maisemiin, joissa sitä syödessään tuntee suomalaisuutensa yhtä aikaa kaikilla aisteillaan. Konttaisen näköaloja voin suositella tähän kokeilemaan.

Jokin siinä vain on, kun voi istua harjun reunalla ja roikottaa jalkojaan pyörteitä muodostavan veden yllä, ihailla rinteessä kukoistavaa poronjäkälän muhkeaa kasvustoa, ja tajuta, että naavaa voi kasvaa myös koivuissa. Antaa iltaan kääntyvän auringon taittaa maiseman värit satumaisen epätodellisiksi, ja lepuuttaa silmiään sitä katsellessa tietäen, että tämä hetki on juuri tässä, eikä sitä kaikessa kauneudessaan pysty muistamaan täysin sellaisena enää myöhemmin. Ja samaan aikaan se kaikki yhdessä on siksi sekä kaunista että haikeaa.

Tällaisissa puitteissa, hyvässä porukassa ja suomalaisuudessa, sekä ehkä nimenomaan juuri niiden kaikkien yhdistelmässä parasta on se, kuinka välillä voi vain istua hiljaa yhdessä, välillä nauraa koko sydämensä pohjasta, ja toisessa hetkessä taas keskustella syvällisiä. Kun jakaa eväät, maailmankuvat ja savunhajuisuuden, voi useammankin vuoden tuntemisen jälkeen päätyä keskustelemaan seikoista, jotka elämän kiireessä on tiedostamatta sivuutettu vain ohimennen.

Lähteminen yleensä kannattaa, se tuli jälleen kerran todettua. Muistot eivät synny tekemällä, mutta eivät mitään tekemättäkään. Siispä muistutuksena myös itselleni: kohdatkaa ihmiset ympärillänne, myös ne, jotka ajattelette jo tuntevanne. Ja lähtekää yksin sekä yhdessä metsään.

To meet and to ask

Today we walked around the Medina with our surveys and were positively surprised about how many people were willing to give time for discussion. Thank you for all those who participated! Also the trust we had in those conversations was something which made us feel good. In the beginning when we started with the surveys it was hard to know how taboos may affect to the answers we got. Now we are starting to have something on which to base our overview, without local knowledge it would still be hard. 

The opinions of the society live deep in the Tunisian culture. While doing the surveys face-to-face, yes/no questions are not the ones which matter at that moment. The most interesting answers come after those ones; the glimpses to their opinions after sharing the general situation, they made me listen carefully even when the talk is happening in Arabic. In those moments you just want to follow all the face expressions, and little signs which could give some information. The translation rarely reaches those but it’s about the power of meeting.

For me a stopping moment was when the discussion led us to a point when the other party was surprised that having children outside of marriage is legal somewhere. Also meeting people who personally know a victim of violence and hearing about the challenges women can face when remarrying because they will be the ones judged for the divorce, negative colored feelings about the future after the revolution, they make you think. And they make you want to continue every day. For sure we are here for a reason.

--

If you haven't yet followed the Facebook page for more detailed project updates, go here: https://www.facebook.com/Wonder-Women-of-Sfax

Mitä on rohkeus?

Maailma on helpommin saavutettavissa kuin koskaan. Tietoa on tarjolla paljon enemmän kuin on mahdollista sisäistää. Mahdollisuus ottaa selvää on tuotu kotisohvalle. Tehtäväksi jää enää tilaisuuteen tarttuminen. Miksi ympäröivä maailma on niin helppo jättää elämään omaa elämäänsä? Miksi tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin on välillä liian helppo sulkeutua? Nämä ympyränsä löytäneet ovat onnellisessa asemassa, mutta niistä ulos uskaltautuvat voivat saavuttaa vielä paljon enemmän.

Lähtemällä olen ottanut jo ensimmäisen askeleen, mutta se ei yksin riitä. Teitä pitkin voi kulkea omiin kenkiinsä tuijottaen, maisemia ihastellen tai tähtiin tähyillen, mutta haastavinta ja antoisinta on kohtaaminen. Myönnän olleeni mukana pohtimassa, miten aupparit löysivät toisensa ennen Facebookia. Tunnen ylpeyttä saadessani mainita, että nyt olen ollut todistamassa tämän ihmeen tapahtumista.

Kohtaaminen tapahtuu kasvotusten. Ristiriitaista on se, että internetin kautta kontaktien löytäminen tuntuu luontevammalta kuin oikeassa elämässä keskustelun aloittaminen oikeasti lähellä olevien ihmisten kanssa. Small talk on täällä luontevaa. Luulen, että se on hyväksi. Eräänä päivänä leikkipaikan reunalla tehty keskustelunavaus on johtanut uskomattomiin kulttuurienkohtaamiskeskusteluihin. Poistu omalta mukavuusalueelta ja elämä alkaa, minulle sanottiin. Tee se todella, sanoisin nyt itsekin. Jälkeenpäin tulet katumaan ehkä rohkeuden keräämiseen kulunutta aikaa, mutta joskus uroteot vaativat sitä.