(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

What can one person do?

I recently encountered one of the biggest disappointments of my life. This happened after twice taking part in an application process, where you truly need to believe in your own capabilities, find the connection between your strengths and the required contribution and have great love towards the community around you. Your why, how and what need to be made crystal-clear not only for yourself, but also communicated to the others. Once those have been discovered, only thing you can do is to give your best and have confidence in being able to take it to the very end. And then you have to trust in the knowledge and understanding of the decision-makers.

  

During the two and a half years working in an organisation that I deeply love, this hasn’t anyway been the only disappointment. The problems in my own volunteering project led to resigning from the cooperation with the local community, and one year ago I was disappointed in myself of making a ridiculous mistake of choosing a wrong email address as a recipient. I do believe that all the faced disappointments have had their lessons, and so made me a stronger version of myself. But I cannot deny the fact, that they wouldn’t have made me feel small and incapable of making an impact.

In a world of over 7 billion inhabitants it’s not surprising to feel powerless. The harsh truth is that you won’t be understood by everyone you meet, and there might also be people who are not ready to question the things they have always seen to be right. However, you can on some level decide, whether these people will make you to surrender or to be a champion. And even in cases where you would lose on paper, you might still have created an impact.

Putting yourself out there for the opportunities requires a lot of courage and trust. Sometimes it asks for adapting an attitude of even if they would say you cannot, you just need to show them what you are made of. Sometimes, the results will show in a slight change in the ways of working, lighting up the spark in someone’s eyes, or planting a seed of a better future. And if you see the relevance of these little things, they’ll be your reasons why all the disappointments are worth encountering.

Ironically, for me the experience of getting rejected from the position, made me reflect on my capabilities on two ways. Firstly, it really made me feel just a small human being with limited affecting possibilities. Secondly, I have never felt so powerful after losing something. I think indeed, that it was a loss, but what it also meant, was a tank full of confidence boost. I realized, that I’m really capable of big things. And I don’t say it to make myself to feel happier or more satisfied with the loss, I say it because that’s how I decided to move forward from the disappointment. And because going through this was my way of not ending up regretting not to have tried it out fully.

In the end, not all the impact will be achieved by winning. When I’m next time asking myself, what can one person do, I have one more situation reminding me of the power of an individual. The power to be humble and fierce at the same time. And I believe, the source of that power is in daring to stand up, taking the opportunities and walking them through with confidence, by choosing a road towards the things you value.

P.S. Disappointments in life rarely come without opening new doors. Soon after these news I got an invitation to an interview, for which there is now space in my calendar. ;)