(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

Tarinat haasteiden takana

Ryhmä yläasteikäisiä vertailee kouluoloja kiinalaisen vapaaehtoisen kanssa. Silmät laajenevat, kun selviää, kuinka vähän aasialaiseen opiskeluelämään todella mahtuu vapaa-aikaa. Brasilialainen vapaaehtoinen saa kaikessa aurinkoisuudessaan vanhukset suostumaan valokuvattaviksi tuloksena vuosikalenteri täynnä iloisia kasvoja. Kotitaloustunnin pojat innostuvat kansainvälisistä kokkailuista niin, että opettaja saa ihmetellä harvinaisen keskittynyttä käyttäytymistä. Kielitaitoaan epäilevät oppilaat saavat onnistumisen kokemuksia heidän keskellensä saapunutta saksalaista haastatellessaan.

Edellä mainitut väläykset ovat palasia itsensä haastamisen tarinoista. Tarinoista, joiden ansiosta muun muassa yhä useammilla mailla on tutut kasvot uutisia lukevan yhdeksäsluokkalaisen mielessä. Toisesta kulttuurista saunan, revontulien ja yöttömän yön maahan saapuneet vapaaehtoiset saavat vastuun kantaa projektinsa suunnittelusta käytäntöön. Tehtävä ei ole helppo eikä ongelmitta selvitä, mikä on oikeastaan puoli projektia. Mikään ei ole valmista syntyessään, joten jostain on aina lähdettävä liikkeelle. Itsemme omien kykyjemme rajamaille asettamalla kohtaamme usein ne suurimmat ja pelottavimmat vastoinkäymiset. Miksi kukaan lähtisi omasta tahdostaan kohti tuollaista mustaa tuntematonta?

Vapaaehtoisia Oulun alueella koordinoidessani saan itse omassa roolissani olla aitiopaikalta seuraamassa heidän kehitystään erisuuruisten vaikeuksien kautta voittoon, oman itsensä paremmiksi versioiksi. Kaikki persoonat ja tarinat ovat erilaisia. Jokaisella tarinalla on oma päähaasteensa. Yhtymäkohta näiden kaikkien erilaisuuksien keskellä on onnistuminen haasteiden jälkeen, tarinoiden kohokohta. Siinä missä henkilökohtaisen haasteen selättäminen tuo voittajafiiliksen, saman tunteen näkeminen toisessa on jollain tapaa vielä kauniimpaa. Se alun haparointi, joka muuttuu loisteeksi silmissä yllättävienkin ratkaisujen löydyttyä sekä suunnitelmiin että haasteisiin. Ne lukemattomat hymyn huulille tuovat tarinat, joita matkan varrella on mukaan kertynyt. Ne ovat asioita, joiden takia haluaa tarjota kaiken tukensa myös sinne johtavan tien varrella. Niiden takia myös jokaisella lähtemisellä ja lähtijällä on tarkoituksensa.

Johtajuusominaisuuksien kehittäminen, AIESECin ydinajatus, onnistuu vain haastavien olosuhteiden kautta. Ongelmanratkaisukeskeisyys, itsensä tunteminen, maailmankansalaisuus sekä kyky kertoa muille ajatuksistaan tuo loiste silmissään ja saada innokkuus tarttumaan, toimivat ominaisuuksien osa-alueina. Sen lisäksi, että tarjoamme vapaaehtoisille tähän kehitykseen mahdollisuuden, otamme haasteita vastaan myös itse. Jokaisen tarinan kautta tavoitettu parempaa maailmaa kohti pyrkivä silmäkulman loiste on saavutus. Ja jokainen päivä on mahdollisuus uuden tarinan alulle.

Teksti julkaistu myös: https://aiesec.fi/vapaaehtoisprojektit-suomessa/ 

Haloo, haloo

Puhelin soi. Hän vastaa. Tarjolla houkutteleva tilaisuus. Selittelyn määrästä päätellen alkaa kysymysvyöry. Menneisyys tulvii kasvoille, aivan kuten aikaisemmillakin kerroilla. "En ole enää sellainen." Ainakin halu todistaa se itselleen on kova. Millä koota itsensä aloittaakseen tarinansa jälleen kerran?

Niin usein olen kohdannut hetkiä, joissa olen toivonut olevani joku toinen. Joku kyvykkäämpi, rohkeampi tai itsevarmempi. Joku luovempi, taiteellisempi tai nautiskelevampi. Joku, joka osaisi olla vähäänkin tyytyväinen mutta välittäisi sitäkin enemmän. Joku, jolla olisi enemmän aikaa ja loputtomasti voimavaroja.

Ihmismieli on kummallinen. On niin paljon helpompaa keksiä puutteita kuin listata jo olemassa olevia resursseja. On liian helppoa jäädä ihailemaan muita ajatellen, ettei minusta ole heidän tavoin yltämään suuriin saavutuksiin. Menestyvien ihmisten takana on kuitenkin muutakin kuin rohkaisevat puolisot. Kaikki ovat lähteneet liikkelle jostain. Lähtöasetelmat eivät ole olleet tasavertaiset, mutta ponnistelua on tarvittu jokaisesta niistä käsin. Minun lähtötilanteeni suomalaisena korkeakouluopiskelijana on silti etuoikeutetumpi kuin usein tulee ajatelleeksi. Selittelyyn on siis kaikkea muuta kuin varaa.

Haloo, haloo? Yhteys pätkii. Epäonnistumisen filmi on valmis aloittamaan pyörintänsä. "Jos vain saisin edes kerran aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä." Kuuluvuus palaa. Muutama sana, soittajan lopullinen suhtautuminen jää epäselväksi. Puhelu päättyy, hiljaisuus. Tien toisella puolella ikkunasta loistavat runsaat jouluvalot ja hienojen leivosten kuvajaiset. Ruudun sillä puolen olevien ihmisten ei tarvitse kyseenalaistaa mahdollisuuksiaan.