Kyyninen rutiiniakka

Rakastan rutiineja! Saan käsittämättömän suurta mielihyvää siitä, että voin asetella astiat kaappiin just eikä melkein. Kun oikein innostun, käännän laseissa olevat Iittala-merkit samalle kohdalle. Muoviset jogurttikipot on myös kiva pitää värijärjestyksessä. Ja hammasharja osoittaa aina samaan suuntaan tiskialtaan yllä.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että maanantaiaamun paras piristysruiske voi olla rutiineista poikkeava reitti yliopistolle. Kalenteri on mukavampi järjestää väljäksi, sillä asioiden hoitaminen ja hommien edistäminen on mielekkäämpää kun sen tekee tehtävä- eikä aikataulupohjalta.

Kun stressaa, joka tunnin keskittymiskohteen kertova kalenteri auttaa pitämään järjen päässä. Kaiken kiireen keskellä yksi lohduttavimmista faktoista on se, että tällä nimenomaisella hetkellä minun ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin tästä yhdestä asiasta.

Viime aikoina olen nauttinut harvinaisen avokätisestä elämän tarjoamasta vapaudesta. Todellisuus ei aina sisällä tällaisia mahdollisuuksia, mutta joku yhteys hyvän olon tunteeseen on sillä, mitä enemmän kiinnostuksen kohteeseensa suunnattuja ajankäytön flow-hetkiä päivään mahtuu. Jo se, että niitä on niitä on vähintään yksi, tekee päivästä yleensä onnistuneen.

Luin joku aika sitten JP Jakosen Stressivapaa johtaja -kirjan, joka käsitteli muun muassa tuollaista onnellisuuden flow-ajattelua. Oli silmiäavaavaa huomata, kuinka uppoutumisen hetket voivat osaltaan luoda onnistumisen elämyksiä valmiiksi saatujen suoritusten lailla.

“Mitä jos hyvän elämän - ja hyvän päivän - merkki ei olisikaan suoritusten määrässä? Mitä jos, sen sijaan, hyvän päivän merkki olisikin niiden olotilojen laadussa ja syvyydessä, johon suoritusten tekeminen vie? Mitä jos, todellakin, se missä tilassa olemme määrittääkin elämän tarkoitusta enemmän kuin ne asiat, joita saamme aikaan?” ~JP Jakonen, Stressivapaa johtaja.

Aikaa tuntuu aina olevan joko liikaa tai liian vähän - ja yleensä vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kummassakaan tilanteessa ei ole yllättävää löytää itseään tekemästä jotain aivan muuta kuin sitä, mille aina toivoisi antavan enemmän aikaa.

Tänä keväänä olen ehtinyt kärsimään myös siitä harvinaisemmasta ajallisuuden ongelmasta. Olen löytänyt itseni hämmentävän usein päivän päätteeksi pohtimasta, puhuinko tänään kenellekään.

Normaalit arkielämän askareet ovat yleensä automaattisesti tuoneet mukanaan sosiaalisia ympyröitä. Vaikka au pair -vuotena niiden luomiseen piti nähdä aiempaa enemmän vaivaa, ja esimerkiksi yliopistoympäristön myötä kaikki on aina alkanut alusta, verkostoja on kuitenkin loppujen lopuksi aina rakentunut.

Tämä kevät on kuitenkin tuonut hetkiä, jolloin huomaan muistuttavani niitä vanhuksia, joiden päivän ainoa puhekontakti voi olla kaupan kassan kanssa. Tavallaan se naurattaa, tavallaan hirvittää.

Toisaalta olen todennut, kuinka tietynlaisen tylsyyden kokeminen on ollut jopa aivan tervettä vaihtelua. Tätä kevättä edeltävät kaksi ja puoli vuotta tuli vedettyä melko tukka putkella. Ja aina kun johonkin uuteen ryhtyy, seuraava hengähdystauko ei ole automaattisesti tiedossa.

Kuten muun muassa järjestötyön kiireisyys minulle opetti, kortilla oleva aika laittoi ainakin minut käyttämään harkiten sen vähän mitä oli. Vaikka sen suhteen ajan käytössä on menty eteenpäin, olen löytänyt uuden haasteen. Sen nimi on luovien taukojen puute. Kiireisinä aikoina juju on taukojen ottamisessa, tyhjemmän kalenterin aikoina minuuttien investoimisessa.

Totesin tässä taannoin eräälle ystävälleni, kuinka aina välillä unohdan olevani taiteellinen, jolloin muutun kyyniseksi akaksi. Tajusin oikeastaan vasta jälkeenpäin, miten osuvasti tuo lausahdus kiteyttää rutiinien rakastajan tarpeen spontaaniuteen.

Kävelylenkki, kotiseutuseikkailu, viikonlopun mittainen videoprojekti, odottamaton musiikkisessio, siinä joitakin arjen irtiottoja. Pienikin ajatusmatka aherruksen keskellä voi palauttaa alkulähteille, siihen miksi oikeastaan aloitin. Milloin viimeksi järjestit itsellesi omanlaisesi luovan tauon?

Maailman ympäristöpäivä ja mitä se minulle merkitsee

Muistan ala-asteen roska päivässä -liikkeen, (jolle yllättäen löytyi nettisivut, ja joka tätä kirjoittaessa oli liikkeenä ehtinyt täysi-ikäiseksi) ja koulussa väsätyt lukuisat ympäristöjulisteet ja -esitelmät. Hollannissa kuulin ihmettelyä Suomen kierrätyspolitiikasta, ja kuinka sen ottaminen tosissaan 5 miljoonan asukkaan voimin vaikutti kummalliselta asukasluvuiltaan moninkertaisten maiden tarjotessa vain yhden lajin roskasäiliöitä kerrostaloissaan. Eräs luonani vieraillut saksalainen tyrmistyi huuhdellessani jogurttipurkkia, ja kertoi ajatelleensa kierrättäneensä tehokkaasti ennen Suomeen tuloa.

Kaikki edellämainittujen asenteiden toimintamallit ovat minulle vahvasti automatisoituneita. Samalla tottumuksella kannan mukanani aina yhtä ylimääräistä kangaskassia, ja vakiokauppakassini sisältä löytyy monikäyttöinen hedelmäpussi. Vaikka olen tottunut tekemään tämän kaiken, olin silti onnistunut hautaamaan itse ongelman olemassaolon ajatusteni taka-alalle. Kunnes näin, miltä näyttävät uimarannat ja kaupungit, joissa jätehuolto ei poista loputtomia roskapusseja silmien ulottuvista, saati tarjoa keirrätysmahdollisuuksia.

Lohduttomat roskavanat teiden varsilla ja palmujen alla - juuri siinä, juuri mielessä - saivat muistamaan, kuinka taistelu ympäristön puolesta on kaikkea muuta kuin ohi. Vaikka elämme päällisin puolin siistissä ympäristössä, teoillamme on globaali merkitys. Vaikka vihreät autot poimivat roskakatossäiliöidemme sisällöt kotipihastamme, toimintamme ennen sitä on ratkaisevaa.

Tänään vietettävän ympäristöpäivän viestinä on valtavan maailmanlaajuisen muovijätteen vähentäminen. Kampanjasivuston mukaan maapallollamme ostetaan joka minuutti miljoona muovijuomapulloa ja vuosittain 5 biljoonaa, eli tuhat miljardia  muovipussia. Saman lähteen mukaan puolet käyttämästämme muovista on kertakäyttöistä, jolloin valmistukseen käytettävien materiaalien arvo valuu hukkaan.

EU:n alueella suurin osa muovijätteestä muodostuu pakkauksista, joista alle 30 % päätyy kierrätykseen, kertoo Ympäristöministeriön muoviselvitys. Keräyspaikkoja löytyy, ja niiden käyttäminen on ilmaista. Muovipussit puolestaan useimmiten maksavat nykyään, ja Ympäristöministeriön mukaan kauppojen kokemukset kertovat muovipussimyynnin puolittumisesta tuon maksun seurauksena. Muutos on siis mahdollinen, askel kerrallaan. Sinä valitset, laitatko banaanit pussiin, kuinka monta lajiketta kannat roskakatokseesi, ja otatko limsaasi pillin ja muovikannen.

"Kukaan ei tee suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tee mitään, koska ajattelee, että voi tehdä vain niin vähän." ~Edmund Burke, filosofi. 

Ensimmäinen päivä presidenttinä

Vaikka tasavallan presidendin virkaanastujaispäivänä Helsingissä pyrytti, Oulussa saatiin nauttia mitä kauneimmasta talvipäivästä. Ensimmäistä päivää vietettiin täälläkin, kuten lukuisissa muissa AIESECin paikallisosastoissa ympäri maailman. Local Committee Presidentit, LCPt, joita Facebook-kavereista yllättävän monta löytyy, päivittivät aikajanoilleen alkaneita työsuhteitaan AIESECissa, minä heidän mukanaan.

Auringonpaisteen lisäksi päivään mahtui myös pilviä ainakin mielentilassa, kun sain sähköpostiviestin väärään osoitteeseen toimitetusta avustushakemuksesta. Rahasumman todennäköinen valuminen sivu suun näin onnettoman erheen takia ottaa päähän, mutta siitä ei kuitenkaan auta kuin ottaa opiksi, lähettää muutama uusi sähköpostiviesti ja toivoa parasta. Jos tilanne on jo menetetty, onpahan pohjalta ainoa suunta ylöspäin. Kävi miten kävi, tästä mokaa murehtiessani huomasin jälleen kerran, miten mahtava tukiverkko voi yhden järjestön ympärille muodostua. Ihmiset Oulussa, Suomen (AIESECin) hallituksessa, sekä samanlaisissa presidentinsaappaissa Suomessa ja ympäri Eurooppaa, kiitos että olette olemassa. :)

Kaiken kaikkiaan hymyilyttää. Saapuvien vapaaehtoisten asioita käsittelevässä tapaamisessa olin enää lähinnä ihanan tarpeeton ja toimin ovimiehenä seuraajani hoitaessa homman kotiin. Toimistolla hääräilin milloin missäkin tarvittiin. Onnittelevia ihmisiä tuli vastaan muutamia, Facebookissa käsittämättömän valtava määrä. Ei tässä voi olla kuin otettu, että on tällaisen mahdollisuuden saanut.

Vaikka toimenkuvamme on titteleiden samankaltaisuudesta huolimatta aivan eri tasolla, yhdyn Niinistön sanoihin: "Valinta presidentiksi on suuri kunnia, joka tuo mukanaan suuren vastuun. Otan vastuun kantaakseni nöyränä, mutta päättäväisenä. Omistaudun tälle tehtävälle, enempää ei voi luvata."

Osata(pa) rakastua aina uudelleen kuin ensimmäistä kertaa

Tällä hetkellä on helppo vastata kysymykseen, milloin teit viimeksi jotain ensimmäistä kertaa. Olen hypännyt uuteen tuntemattomaan elämään, vaikka samanaikaisesti enemmän omaani kuin koskaan. Olen löytänyt, olen oppinut, olen voittanut itseni ja hahmotellut omaa arkeani. Kaupunki, jonka luulin jollain tasolla tuntevani, on jo nyt tarjonnut seikkailuja, joista en osannut edes haaveilla. Aina ei tarvitse lähteä kauas. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tällainen ajatus pysyy vallitsevana. Vietettyään tarpeeksi kauan poissa voi silti ainakin hetken taas ihastua uudelleen siihen vanhaan ja "tuttuun".

Mikä sitten saa ihastumaan uudelleen? Miksei elämäniloa voi kaataa purkista? Miksi markkinoilta ei vieläkään löydy päivämme valoisista puolista hoksauttavia vaaleanpunaisia laseja? Luulen, että olemme kaikki päättymättömällä harmaan sävyjen erottamisen kurssilla, matkalla kohti kirkaampaa värikarttaa. Jos ja kun tulen unohtamaan, millaista kaikki oli uutena, listaan tähän muutamia hetkiä. Mennyttä ei voi elää uudestaan, mutta silmänsä voi aukaista nähdäkseen paremmin.

Se tunne, kun pakahdut onnesta pyöräillessäsi aikaisemmin tuntemattomia siltoja pitkin. Se tunne, kun katsot kauneinta näkemääsi kaupunkiauringonlaskua yhdeksännestä kerroksesta ja linnut lehahtavat lentoon kuin tervehtiäkseen. Kun ihmisyys iloineen ja suruineen ei ole kadonnut minnekään, vaikka kaupunki on eri. Kun pääset opastamaan eksyneen matkailijan lentokentälle vievän bussin pysäkille. Kun kysyt itse neuvoa, ja sinua autetaan, vaikka ihmiset tuntuvat olevan aina yhtä hämmästyneitä tuntemattomien kesken tehdystä keskustelunavauksesta.

Arki on pieniä askelia, vaikka sen itsenäisyyteen hyppääminen on yksi elämän loikka. Arki on kauppareissuja uusin silmin kotimaassaan. Se on kasaantuvia tehtäviä, hoitamattomia asioita, aikaisia aamuja ja maksettavia laskuja. Tähän kaikkeen sisältyy kuitenkin käsittämättömän paljon ihania ihmisiä, naurua ja niin pieniä kuin suuriakin keskusteluja sekä jaettua ymmärryksen hiljaisuutta. Herätyskellon armottomuuden vastapainona on rauhallisen kotoisa aamukirjasto, työmäärän sisällön mielekkyys kertoo, että suunta on oikea. Nyt elän unelmaani täällä, sillä unelmaa tämä on. Joskus siitä täytyy muistuttaa itseään, mutta se on totta niin kauan kuin tulen samaan lopputulokseen.

Hymyillä. Pitää ovea auki. Leipoa joulutorttuja ja tarjota niitä kämppiksille. Todistaa ilon pisaroita, joiden luuli puutuvan. Uskaltautua saunaan asti siellä yhdeksännen kerroksen hulppeissa maisemissa. Hengittää vapautta ja mahdollisuuksien tuulta kaupungin valoissa. Uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Kulkea kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Olen muuttanut ja olen muuttunut. Muutos saa meidät näkemään uutta. Haluan tehdä uudesta rakastamisen arvoisen.