23 countries, 23 years

I cannot help wowing to the view, which opens from the airplane window over Warsaw, the capital of Poland. Flying is at the same time something magical, but also a common art of moving from A to B. Having done it for 23 years now - almost every year, and several years multiple times - it has become a routine I don't specially wonder every time.

However, lately I have found myself considering this mean of transportation in a different way. Besides the wonderful places, eye-opening culture differences and conversations flying has taken me to, it also forms the biggest part of my carbon footprint. I'm fully aware of it, and the fact worries me, but at the same time I feel like I'm not ready to give up in the opportunities flying is opening.

Today at the airport I experienced the well-known but not so hyped feelings of a traveller: being hungry and tired. On top of those feelings I suddenly found pride. My mind associated the ability of navigating my way through the customs of the airport, with being independent, cool traveller ready for adventures, a world-citizen.

To find the right self-check-in and gate, showing your boarding pass in right places, and to understand the security check instructions even when in Polish, is at the same time such an easy routine and deep understanding of one social context.

This made me to think that if I would have children one day, and they would not be part of that social context, could I give them the opportunity to become independent travellers, world-citizens.

On the other hand, when it comes to children, we are obviously talking about the future. And future is the reality we are trying to save with considering environment in our decisions. And without the future, there won't of course be any forms of travelling, nor world-citizenship.

I tried to write about the contradictory of travelling and environment already before, but I couldn't find a tone of voice I would have felt my own. I bought flight carbon compensation and did research about their effectiveness.

I got the overview that for those companies I most frequently fly with, environment issues are taken seriously. Nevertheless, in the end paying for the compensation didn't take away the guilt, and mainly made me feel that it was, well, better than nothing. And clearly not beating the choice of not flying at all.

Travelling near and preferring moving on land are themes that have got my closer attention lately. One day I surprised myself with the thought of admitting the idea that discovering the entire globe will not be possible during lifetime. And therefore travelling slowly with trains and buses could be the added value worth seeking for.

Ideally I could end this post by promising that at least my near future wouldn't include flight journeys. However, I have to admit that a trip to India awaits. For these trips to Poland and India, the life I have built around me doesn't allow me to make the journeys without flying.

Being conscious about the environmental challenges doesn't make me less thrilled for the trips, but of course concerned. All in all, I think that at least I have started my journey of this consideration.

I would be very interested in hearing about your relation to flying in today's world. How is your journey looking currently?

Kyyninen rutiiniakka

Rakastan rutiineja! Saan käsittämättömän suurta mielihyvää siitä, että voin asetella astiat kaappiin just eikä melkein. Kun oikein innostun, käännän laseissa olevat Iittala-merkit samalle kohdalle. Muoviset jogurttikipot on myös kiva pitää värijärjestyksessä. Ja hammasharja osoittaa aina samaan suuntaan tiskialtaan yllä.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että maanantaiaamun paras piristysruiske voi olla rutiineista poikkeava reitti yliopistolle. Kalenteri on mukavampi järjestää väljäksi, sillä asioiden hoitaminen ja hommien edistäminen on mielekkäämpää kun sen tekee tehtävä- eikä aikataulupohjalta.

Kun stressaa, joka tunnin keskittymiskohteen kertova kalenteri auttaa pitämään järjen päässä. Kaiken kiireen keskellä yksi lohduttavimmista faktoista on se, että tällä nimenomaisella hetkellä minun ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin tästä yhdestä asiasta.

Viime aikoina olen nauttinut harvinaisen avokätisestä elämän tarjoamasta vapaudesta. Todellisuus ei aina sisällä tällaisia mahdollisuuksia, mutta joku yhteys hyvän olon tunteeseen on sillä, mitä enemmän kiinnostuksen kohteeseensa suunnattuja ajankäytön flow-hetkiä päivään mahtuu. Jo se, että niitä on niitä on vähintään yksi, tekee päivästä yleensä onnistuneen.

Luin joku aika sitten JP Jakosen Stressivapaa johtaja -kirjan, joka käsitteli muun muassa tuollaista onnellisuuden flow-ajattelua. Oli silmiäavaavaa huomata, kuinka uppoutumisen hetket voivat osaltaan luoda onnistumisen elämyksiä valmiiksi saatujen suoritusten lailla.

“Mitä jos hyvän elämän - ja hyvän päivän - merkki ei olisikaan suoritusten määrässä? Mitä jos, sen sijaan, hyvän päivän merkki olisikin niiden olotilojen laadussa ja syvyydessä, johon suoritusten tekeminen vie? Mitä jos, todellakin, se missä tilassa olemme määrittääkin elämän tarkoitusta enemmän kuin ne asiat, joita saamme aikaan?” ~JP Jakonen, Stressivapaa johtaja.

Aikaa tuntuu aina olevan joko liikaa tai liian vähän - ja yleensä vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kummassakaan tilanteessa ei ole yllättävää löytää itseään tekemästä jotain aivan muuta kuin sitä, mille aina toivoisi antavan enemmän aikaa.

Tänä keväänä olen ehtinyt kärsimään myös siitä harvinaisemmasta ajallisuuden ongelmasta. Olen löytänyt itseni hämmentävän usein päivän päätteeksi pohtimasta, puhuinko tänään kenellekään.

Normaalit arkielämän askareet ovat yleensä automaattisesti tuoneet mukanaan sosiaalisia ympyröitä. Vaikka au pair -vuotena niiden luomiseen piti nähdä aiempaa enemmän vaivaa, ja esimerkiksi yliopistoympäristön myötä kaikki on aina alkanut alusta, verkostoja on kuitenkin loppujen lopuksi aina rakentunut.

Tämä kevät on kuitenkin tuonut hetkiä, jolloin huomaan muistuttavani niitä vanhuksia, joiden päivän ainoa puhekontakti voi olla kaupan kassan kanssa. Tavallaan se naurattaa, tavallaan hirvittää.

Toisaalta olen todennut, kuinka tietynlaisen tylsyyden kokeminen on ollut jopa aivan tervettä vaihtelua. Tätä kevättä edeltävät kaksi ja puoli vuotta tuli vedettyä melko tukka putkella. Ja aina kun johonkin uuteen ryhtyy, seuraava hengähdystauko ei ole automaattisesti tiedossa.

Kuten muun muassa järjestötyön kiireisyys minulle opetti, kortilla oleva aika laittoi ainakin minut käyttämään harkiten sen vähän mitä oli. Vaikka sen suhteen ajan käytössä on menty eteenpäin, olen löytänyt uuden haasteen. Sen nimi on luovien taukojen puute. Kiireisinä aikoina juju on taukojen ottamisessa, tyhjemmän kalenterin aikoina minuuttien investoimisessa.

Totesin tässä taannoin eräälle ystävälleni, kuinka aina välillä unohdan olevani taiteellinen, jolloin muutun kyyniseksi akaksi. Tajusin oikeastaan vasta jälkeenpäin, miten osuvasti tuo lausahdus kiteyttää rutiinien rakastajan tarpeen spontaaniuteen.

Kävelylenkki, kotiseutuseikkailu, viikonlopun mittainen videoprojekti, odottamaton musiikkisessio, siinä joitakin arjen irtiottoja. Pienikin ajatusmatka aherruksen keskellä voi palauttaa alkulähteille, siihen miksi oikeastaan aloitin. Milloin viimeksi järjestit itsellesi omanlaisesi luovan tauon?

Kevät, oi kevät on tullut takaisin!

Kuukausi sitten pukkasin hikisenä kolaa kinoksen päälle lumipyryssä. Spotifystä kuului mainos kevätbiisistä, naurahdin. Tästä on kuulkaa kevät kaukana, mokomat mainostajat!

Helmikuun lopulla kerkesin ottaa varaslähdön maahan, jossa en meinannut lempivuodenaikaani tunnistaa siellä asuessani. Pakkasin tennarit viikon reissulle hieman epäluuloisesti, mutta kaihoisasti niitä talven katseltuani myös toiveikkaana - ehkä tämä seikkailu olisi vastaus myös kevään kaipuuseeni.

© Eeva Pennanen

Hollanti ei tarjonnut ainoastaan pieniä kevätauringon pilkahduksia, vaan lämpötila kohosi päivä päivältä aina suomalaisiin kesälukemiin saakka. Joten oi kyllä, tennarikelejä kerrakseen! Maassa vierailemattomille mainittakoon, että kärjistetysti siellä päin on normaalimpaa, että yhden päivän aikana voidaan kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Voin siis kutsua itseäni onnekkaaksi.

Kevät on vuodenajoista minulle ehdottomasti se lempparein. Kuulun niihin ihmisiin, joille jatkuvasti lisääntyvä valo antaa loputtomasti uutta energiaa, uusia ideoita ja inspiraatiota. Jos uusia harrastuksia olisi pääsääntöisesti tarjolla tähän aikaan, aloittaisin luultavasti aina liian monta.

Kevättä ei kuitenkaan olisi ilman kolmea muuta vuodenaikaa - ja toisaalta kaikkia niiden välimuotoja, kavalia loskaläjiä ja arvaamattomia kantohankia unohtamatta. Taas yksi hyvä syy asua Suomessa. Kuulun kuitenkin myös siihen ihmisryhmään, jonka täytyy säännöllisin väliajoin tarkistaa listauksensa oman elämän peruskysymyksistä, jotta voin varmistua olevani haluamallani polulla. Tällä hetkellä asun kaikista maailman maista juuri Suomessa, ja niin on oikeastaan juuri hyvä. Ja täälläkin voi seikkailla.

Tänään oli kevätmieleni kannalta merkittävä tilanne. Tänään oli tennarikelien aika. Muutaman sairaspäivän jälkeen talvi tuntui väistyneen ennätysvauhdilla viime näkemästä. Koko matkan yliopistolle sai taittaa sulaa pyörätietä pitkin! Miten voikaan pienen ihmisen mieli kohota täysin eri sfääreihin tällaisen faktan seurauksena?

Sisimmässäni tiedän, että peruspessimistinä pian kaipaan hiekkakasojen poiskeruuta, lätäköiden kuivumista ja ympärivuorokautisen valoisuuden mahdollistamia spontaaneja seikkailuja. Niiden aika ei kuitenkaan ole vielä tänään, ensin on tämä hetki. Haluan huomata näiden hetkien tuomat pienet ilot, siksi kirjoitan.

There's a saying: Yesterday is history, tomorrow is a mystery, but today is a gift.

That is why it is called the present. ~Beowülf, Today Is a Gift (Siitä tsemppibiisiä kevääseen.)

---

Oh, the spring has come back again!

One month ago I was sweating and pushing the snow away, while it was snowing more all the time. Meanwhile I heard a Spotify ad telling about newly released 'spring song'. Damn you advertisers, spring is still far away, was my only thought back then.

In the end of February I got to escape to a country where I lived couple of years ago. I didn't recognize the seasons there the same way there as I was used to. Now packing for my one-week-trip I doubted if I could actually use sneakers, that I had only been longing to wear during winter. I packed them anyway as I was dreaming to experience a little sneak peak into spring already.

The Netherlands didn't only offer some glimpses of sunshine, but actually temperatures of Finnish summer. So yes, sneakers' time, finally! For those who haven't visited the country, it's usually more common to experience all of the seasons in one day over there. This taken into account, I can really call myself lucky.

Spring is absolutely the favorite season of mine. I am one of those who gains a whole lot of more energy, ideas and inspiration with the increasing amount of light. (And that is the most notable and sure change in Finnish spring at least.) If new hobbies would usually be started during spring time, I'd see myself always starting too many of them to handle.

There would not be spring without the other three seasons. That's one reason I like about living in Finland. However, I'm also one of those, who need to check and agree their life facts once in a while in order to be on track if this is what I want. From all the countries in the world, I'm currently living in Finland and I'm happy about it. And there are adventures right here in my home country as well.

Today was a specific spring day for me. It was time to wear the sneakers. After being sick for couple of days, the winter had vanished surprisingly fast. No snow at all on the roads to the university! How can a small fact like that cheer up your mood in such a surprising way?

Deep inside I know that soon I'll be wishing that the grit would already have been cleaned away, roads would be dry, and the light as endless as it would be waiting for all the spontaneous adventures all day and night (google nightless nights pictures and you'll know what I mean). But those are not the times yet, this moment comes first. I want to notice the moments like this, and that's why I write.

There's a saying: Yesterday is history, tomorrow is a mystery, but today is a gift.

That is why it is called the present. ~Beowülf, Today Is a Gift (My motivation song of this spring, feel free to check it out.)

Miksi lähteä järjestötoimintaan?

Reilu vuosi sitten tammikuussa summasin ensimmäistä vuottani AIESEC Oulun hallituksessa. Nyt puheenjohtajakauteni päätyttyä kirjoitin yliopistolle raporttia saadakseni järjestötoiminnan hyväksiluettua tutkinnossani opintopisteinä. Kokonaisuudesta käsin on jotenkin aina helpompi listata matkan varrella kertyneitä oppeja, ja ajattelin tallentaa nuo pohdinnat myös tänne blogiin, jotta voin niitä jälleen viimeistään vuoden päästä muistella.

Opintopisteisiin vaaditun raportin kirjoittaminen sujui yllättävän helposti, sillä onnekseni aloitin viime vuoden alussa ahaa-elämyksieni listauksen kaiken tapahtuneen lomassa. Ja niitähän kertyikin - 20 sivun verran - kokeilkaa jos uskallatte! Tässä seuraa parhaita paloja.

Mitä oikein tein?

Puheenjohtajan pestissä vastasin AIESEC Oulun paikallistoiminnasta. Koordinoin tiimiä, jonka tehtävänä oli huolehtia niin jäsenistöstä, rahallisesta kannattavuudesta kuin YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisten projektien toimivuudesta sekä Suomessa että ulkomailla.

Vastuullani oli paikallisen toimintasuunnitelman tekeminen ja sen mukaan etenemisen varmistaminen, valtakunnallisten ja globaalien tavoitteiden kanssa linjassa olemisen varmistaminen, sekä erilaisissa konferensseissa ja kokouksissa edustaminen.

Mitä opin tästä kaikesta?

Tiimiä johtaessani opin, kuinka ihmisiä yhdistävä yhteinen päämäärä tuo hyvinkin erilaisia persoonia saman tavoitteen taakse. Opin, miten tuo tavoite kirkastetaan yhdessä sekä jokaiselle henkilökohtaisesti. Opin, että johtajan täytyy olla se, joka muistaa, miltä voittaminen tuntuu, sillä siitä tunteesta löytyvää toivoa tarvitaan silloin kun asiat eivät meinaa edetä.

Tiimihengen luomisessa elintärkeä seikka on avoimen ilmapiirin luominen. Jokaisen on pystyttävä olemaan rehellisesti oma itsensä, ja tuomaan omat mielipiteensä ilmi mielipiteinä, ilman että niiden takia tuomitaan ihminen niiden takana. Ainoastaan tällaisen avoimuuden kautta tiimi saa käyttöönsä jokaisen jäsenen parhaat puolet, jotka kehittyvät entisestään ilmapiirin tukiessa niitä.

Opin päätöksenteosta, sen tärkeydestä, vaikeudesta ja moniulotteisuudesta. Tehdyt päätökset eivät yleensä ole kaikkien mielestä niitä parhaita, ja tämän takia perustelut tehdylle päätökselle on ehdottoman tärkeää tuoda esiin. 

Jos mahdollista, on hyvä myös valottaa muiden vaihtoehtojen perusteluja, ja kertoa miksi niitä ei nähty yhtä varteenotettavina. Myös päätöksenteossa korostuu siis avoimuus niin ilmapiirissä, joka on vaihtoehdoista käydyille keskusteluille avoin, kuin teknisessä puolessa, joka noudattaa vallan jakamista päätöksentekoelimille.

Opin, että asioita saa aikaan, kun yhteisössä vallitsee tekemisen meininki. Tällaisen ympäristön luominen onnistuu, kun uskaltaa unelmoida ja tekee sen yhdessä. Yllättävän moni asia on saavutettavissa, kun sen pilkkoo tarpeeksi pieniin osiin. 

Tilanteissa, joissa ei tiedä, mitä tehdä, kannattaa alkaa tekemään jotain. Aloittaa voi esimerkiksi kysymällä itseltään: “Mitä en tällä hetkellä tiedä?”. Aina on oltava valmis keskustelemaan, kokeilemaan ja oppimaan.

Opin ryhmän ja yksilön kehityksen tukemisesta. Opin käyttämään kuuntelemista ja oikeiden kysymysten kysymistä strategisesti seuraavien askelmerkkien löytämiseen: mitä halutaan saavuttaa, mikä on seuraava askel sen suuntaan, missä ollaan nyt, mitkä ovat vaihtoehdot, mitä aiotaan tehdä seuraavaksi.

Opin budjetoimaan. Opin panostamaan tehtävänkuvan selkeyteen, sillä ymmärsin tiedossa olevien odotusten lisäävän tekijän motivaatiota. Yhtä tärkeää on kuitenkin myös tietää, milloin on tehnyt tarpeeksi, ja voi pitää tauon hyvällä omalla tunnolla.

Yhtenä tärkeimmistä ja suurimmista opeista on kuitenkin se, mitä opin itsestäni ihmisenä. Itsetuntemus yhdistettynä itseluottamuksen syventymiseen ovat antaneet entistä parempia valmiuksia niin ymmärtää omaa toimintaa stressitilanteissa, kuin kykyjä kohdata ja ohjata muita ihmisiä, sekä luoda yhteyksiä erilaisista taustoista huolimatta.

Yliopisto-opiskelu ja järjestötoiminta

Kaiken kaikkiaan olen ehdottoman tyytyväinen, että tuo vajaat kolme vuotta sitten yliopisto-opinnot aloittaessani liityin AIESECiin. Opiskelu yliopistossa antaa ehdottoman tärkeät valmiudet laajojen tietomäärien käsittelyyn, niiden järjestelmälliseen analyysiin ja omien vastuiden kunniakkaaseen loppuunviemiseen. Opiskelujen ohessa tapahtunut aktiivisuus on kuitenkin mielestäni se, mikä loppujen lopuksi eniten vaikuttaa omien ajatusten, kykyjen ja tulevaisuuden mahdollisuuksien muovaamiseen.

Uskon, että tulevaisuudessa työnteon muuttuessa projektiluontoisemmaksi ja suurempaa itseohjautuvuutta vaativaksi kaikki vapaa-ajalla kasvatettu oman osaamisen määrä tulee nostamaan merkityksellisyyttään työnhaussa. Myös useassa paikassa toitotettu verkostoituminen koki järjestötyön ansiosta mielessäni matkan kirosanasta hauskanpitoon.

Sain kuulla näiden kolmen vuoden aikana ihmettelyjä siitä, kuinka aktiivisen järjestötoiminnan voi yhdistää opinnoissa suunnitellusti etenemiseen. Kysymys onkin aiheellinen, sillä omat rajansa on tärkeä tuntea. 

Toivoisin kuitenkin, että opiskelun ohella tapahtuvaan järjestötoimintaan osallistumista tuotaisiin yleisesti vahvemmin esiin ja siihen rohkaistaisiin entistä enemmän. Voi nimittäin olla niinkin, että sopiva kiireen ja mielenkiintoisten asioiden tekeminen saa itse asiassa laittamaan elämän paremmin järjestykseen. Minulle kävi niin.

---

  

Tästä tulikin melkoinen romaani, joten onnitteluni, mikäli jaksoit lukea tänne asti! Olisi mielenkiintoista kuulla, minkälaisia kokemuksia muilla on järjestötoiminnan tai esimerkiksi itselle tärkeän mutta aikaa vievän harrastuksen yhteensovittamisesta.

Jos kansainvälinen järjestötoiminta kiinnostaa, lisätietoa AIESECista löytyy osoitteesta aiesec.fi. Vastaan myös mielelläni kysymyksiin, sillä sattumalta kyseinen organisaatio on tullut näiden vuosien aikana melko tutuksi. ;)

To be or not to be confident

A week ago I wouldn't have believed where a new pair of black shoes can get me. But then second hand store happened and the International Women's Day of today was around the corner. That combination was enough to inspire me to wake up at 6 am and to go for a mission.

Yesterday morning I headed to the university to start the day with something else than studying. I had little butterflies in my stomach when changing the shoes. Everybody must be looking at me (like they wouldn't have more important things to do).

Where could I find a quiet place to have a photo shoot? Well, my dear, you decided to come to the university, it might be a challenge. This is how living on the edge excites me even in every-day life. Luckily it was the holiday week, so the corridors were rather empty, even on a Finnish level.

I am tall. High heels of any height make me a little taller. This hasn't been the easiest thing to digest and has made me hear comments for this feature of mine. "You don't even need to wear high heels to look like a model" or "good luck with finding a man taller than you".

Nowadays I can laugh along the comments. But being in the "size of a model" has not always felt like a compliment. I really didn't know how to take it, because on the other hand, model career was typically associated with "waste of brain". So I probably thanked and said something about not planning to become a model. I didn't feel pretty, nor I didn't want to be stupid.

I was totally not comfortable with how I looked, and I guess I was not alone with that among all the other teenagers. If I remember correctly, most of the time I didn't care, but then there were those moments when I wished I would have been anyone else in the world, and if I just could have had a face of someone else.

Walking down to the university corridors with my high heels, the distances felt longer and the echo from the walls louder than ever before. That one thing I didn't take into consideration with the emptiness.

The two main feelings when walking around were "pleaase don't look for too long" and "wuaaah I feel so powerful". One kind of experience of empirical science - to analyse people's reaction is my way of coping with uncomfortable situations. Feel free to use!

The strategy of empirical science thinking is actually pretty recently implemented. Before my coping hints have included for example dancing, taking classes of acting, and picking up every opportunity to travel that I was offered. Those gave me the possibility of having a moment as that someone else in practice, and bit by bit thought me how to enjoy moments with new people, strangers. Through those strategies I was also able to start broadening my thinking with anyone I met.

Changes in how do you see yourself won't happen overnight, that's for sure. It takes time, but in my opinion you can have an effect on the meaningfulness of the years that will pass anyway. Now, I don't have a career of a model, but that doesn't stop me from getting excited of spending a regular day in a gala skirt.

Today being the International Women's day, I thought it to be a good reason to celebrate where I have gotten so far. Also, what would be a better time to encourage, share stories or to complain together with everyone else who is on a same journey?

For all of you, and as a reminder for myself, always be courageous, and dare to take that one step higher of which you have been dreaming. Sometimes all it takes, is to literally pull on those high heels only to walk around the university.

And it might start with just a small thought, you don't always need to plan an adventure a year in advance. Why not doing it tomorrow as the first thing when you wake up?

My #BalanceForBetter pose

(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

What can one person do?

I recently encountered one of the biggest disappointments of my life. This happened after twice taking part in an application process, where you truly need to believe in your own capabilities, find the connection between your strengths and the required contribution and have great love towards the community around you. Your why, how and what need to be made crystal-clear not only for yourself, but also communicated to the others. Once those have been discovered, only thing you can do is to give your best and have confidence in being able to take it to the very end. And then you have to trust in the knowledge and understanding of the decision-makers.

  

During the two and a half years working in an organisation that I deeply love, this hasn’t anyway been the only disappointment. The problems in my own volunteering project led to resigning from the cooperation with the local community, and one year ago I was disappointed in myself of making a ridiculous mistake of choosing a wrong email address as a recipient. I do believe that all the faced disappointments have had their lessons, and so made me a stronger version of myself. But I cannot deny the fact, that they wouldn’t have made me feel small and incapable of making an impact.

In a world of over 7 billion inhabitants it’s not surprising to feel powerless. The harsh truth is that you won’t be understood by everyone you meet, and there might also be people who are not ready to question the things they have always seen to be right. However, you can on some level decide, whether these people will make you to surrender or to be a champion. And even in cases where you would lose on paper, you might still have created an impact.

Putting yourself out there for the opportunities requires a lot of courage and trust. Sometimes it asks for adapting an attitude of even if they would say you cannot, you just need to show them what you are made of. Sometimes, the results will show in a slight change in the ways of working, lighting up the spark in someone’s eyes, or planting a seed of a better future. And if you see the relevance of these little things, they’ll be your reasons why all the disappointments are worth encountering.

Ironically, for me the experience of getting rejected from the position, made me reflect on my capabilities on two ways. Firstly, it really made me feel just a small human being with limited affecting possibilities. Secondly, I have never felt so powerful after losing something. I think indeed, that it was a loss, but what it also meant, was a tank full of confidence boost. I realized, that I’m really capable of big things. And I don’t say it to make myself to feel happier or more satisfied with the loss, I say it because that’s how I decided to move forward from the disappointment. And because going through this was my way of not ending up regretting not to have tried it out fully.

In the end, not all the impact will be achieved by winning. When I’m next time asking myself, what can one person do, I have one more situation reminding me of the power of an individual. The power to be humble and fierce at the same time. And I believe, the source of that power is in daring to stand up, taking the opportunities and walking them through with confidence, by choosing a road towards the things you value.

P.S. Disappointments in life rarely come without opening new doors. Soon after these news I got an invitation to an interview, for which there is now space in my calendar. ;)

Inside-läppää itsensä kanssa

Olen löytänyt Narnian. Tie sinne käy nyppylän yli, ohi pihojen ja kerrostalokeskittymän. Kapeaksi tallattu polku vie vinottain halki hämärän aukion, jonka takaa kulkee reitti oksien lomasta avautuvaan toiseen maailmaan. Kolme syvää hengitystä ja käsivarsien pyöräytys, kevyt hyppy eteenpäin. Tämä löytö on omistettu kokonaan minulle.

Naurattaa. Mieleeni piirtyy edellisen illan videoprojektini kohtaus huvittavine liikkeineen. Kappale tarttuu ja musiikkivideon groovia on pakko kokeilla. Jos joku nyt näkisi, mitä lie ajattelisi. Onneksi ei liiemmin kiinnosta. Sokerikuorrutetut puut, kokonaiseksi verkostoksi muodostuvat polut ja kaukaa loistavat valot luovat tunnelman, joka on kuin toisesta maailmasta. Tässä maailmassa ei ole huolia, ja aika kulkee omaa tahtiaan.

Punertava kajo taivaalla on kai sitä kuuluisaa valosaastetta. Etäisyyden takia se toimii miellyttävämpänä valaistuksena kuin suoraan yläpuolella loimottavat katulamput. Täydellisessä universumissa sitä ei ehkä olisi, mutta tänään se kuuluu kaupungista löytyvän hiljaisuuden huumaan. Mietin, missä määrin on suotavaa nähdä ongelmat mahdollisuuksina. Onko väärin tarjota keskustelua yhden täydellisenä pitämänsä ratkaisun sijaan?

Täällähän on valoisaa kuin päivällä. Suupielen kääntyvät hymyyn, tietäjät tietää. Vaikka kuinka rakastan kohtaamisia, elämäntarinoiden ja kokemusten jakamista, välillä kaikkein kauneinta on selityksen tarpeettomuus. On mahdoton löytää toista ihmistä, joka olisi jakanut samat lapsuusperinteet, teini-iän yksinäisyyden, soittolistat, lempiruuat, inhokkiopettajat ja identiteettikriisit. Eikä ole tarkoituskaan. Tässä hetkessä on tärkeämpää se, haluammeko todella ymmärtää vai tyydymmekö kliseisiin, tiiän miltä susta tuntuu, kyllä kaikki selviää kun vaan luottaa prosessiin.

Lopulta yksi polun haara kaartaa omakotitalon pihan reunaan, ja pikemmin kuin huomaankaan, edessä on lukuisia kertoja tallattu tuttu tie. Katson taakseni, kaikki näyttää tavalliselta. Sisäänkäynnin voi kai löytää vain jos on valmis kohtaamaan itsensä.

“Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi mutta tunnet itsesi, mahdollisuutesi voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa.” ~Sunzi, Sodankäynnin taito.

Katulamppujen loiste paljastaa lumihiutaleparven. Se on kuin ötökkäarmeija tai vuoto tähtipölysäiliössä. Tunnenko ihmistä, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Osaanko nauraa sen kanssa, vaikka toiminta leimattaisiin hulluudeksi? Ainakin aion pitää kiinni sisäpiirivitseistäni entistä tiukemmin.

Kuva: © Juuso Maalismaa

Inside jokes with yourself

I have found Narnia. Up to the hill, past to the yards and through the neighbourhoods, the way there goes. A narrow diagonal path divides a dusky meadow, and behind it opens a door to another world. Taking three deep breaths, moving my arms around once and jumping a little. This treasure will be only for myself.

I’m laughing. Thinking about yesterday night’s video project of mine makes me want to try the moves of a music video. What if someone would see me now? I’m happy I don’t care too much at the moment. Frozen trees, whole network of snowy paths and lights shining from distance are creating an atmosphere which is like from another world. This world knows no sorrow, and the time runs as it wants.

Reddish light in the sky must be the famous light pollution. Thanks to the distance, its limited glow makes it more pleasant than the light of a streetlamp. Perfect universe might not have it, but today it’s part of the beautiful and surprising quietness found in the city. I’m thinking, how far you can go using problems as opportunities. Is it right to offer conversation instead of one and only solution?

It’s as bright as during the day. I cannot help smiling, only a few people know why. No matter how much I love meeting new people, sharing life stories and experiences, sometimes the most beautiful moments are those, where no explanation is needed. It is impossible to find another person who has experienced the same childhood traditions, youth loneliness, music playlists, favourite foods, disliked teachers and identity crises. And it’s not the purpose either. In this moment it’s more important, if we really want to understand, or if we go with the clichés, I know how you’re feeling, everything will be alright if you just trust the process.

Eventually, the path leads back to the well-known neighbourhoods, and sooner than I expect, I’m on a street I have walked on plenty of times. I look back and everything seems to be ordinary. Apparently you can only find the entrance once you are ready to face yourself.

"If  you know the enemy and yourself, you need not fear the result of a hundred battles. If you know yourself but not the enemy, for every victory gained you will also suffer a defeat. If you know neither the enemy nor yourself, you will succumb in every battle." ~Sun Tzu, The Art of War

The streetlamp light reveals the snowflakes. It reminds of an insect army or a spillover of a star dust storage. Do I know the person I’m spending the most time with? Do I dare the laugh with that person, even though it would be judged as madness? At least I will hold on to my inside jokes even tighter.