Lähdin tänään farkuissa ja kumppareissa iltaseikkailulle, kuten nyt kuka tahansa itseään kunnioittava kaupungissa asuva seikkailusielu konsanaan. Merenrannassa kahlatessa mietin, kuinka elämä onkaan saanut minut ymmärtämään, miten paljon tarvitsen omaa aikaa ajatusteni selvittelyyn sekä niiltä pakenemiseen. Siellä, kaislojen kahistessa tuulen ja aaltojen niitä liikuettaessa, purjeveneiden seilatessa himmeän auringonlaskun horisonttiin, ja niemen kärjessä kohoavan majakan seistessä ylväänä, maailmaa on helppo rakastaa.
Haisaappaat rantaveteen upotettuina päätin ikuistaa tuon hetken liikkuvaksi kuvaksi. Pimenevä näyttö, lyhyt välähdys toiminnan paluusta, lopullinen sammuminen. Lapsenomainen harmitus huuhtoutui aaltojen kohinaan. Parempi kai vain yrittää painaa tämä hetki mieleensä. Kesän viimeisiä hyttysiä, polun kosteustilannetta kyselevä lenkkeilijä, kaukaa kuuluva auton kiihdytys. Ruskaretki kaupungin laitamilla.
Olen viime vuosina päässyt tutustumaan kiitettävään määrään uusia ihmisiä. Etenkin toisia kansallisuuksia edustavien tuttavuuksien kanssa yksi lempipuheenaiheistani on kunkin oman maan ylpeydenaiheet. Omalla kohdallani tuo lista muodostuu asioista, joita ikävöin muualla ollessani: sauna, ruisleipä ja metsä. Ruoka yhdistää useita listauksia, luontosuhteen vertailu puolestaan paljastaa jotain, joka muiden kysymysten kautta jäisi usein käsittelemättä.
Yksi seikka, jonka tuon mielelläni esiin Suomen "eräkulttuurista", on se, ettei metsään meneminen edellytä "retkeilijästatusta" tai harrastajaryhmän luonteenomaista varustelua. Täällä sadetakki on arkipäivää työmatkoilla, ja kumppareilla voi tallustella niin ostoskatuja kuin kaislaryteikköjä pitkin. Meillä on jokamiehenoikeudet ja kansallinen kampanja, joka rohkaisee nukkumaan ulkona.
Rantakaislikosta suuntasin lenkkeilijän utelemaan suuntaan, sillä paras seikkailu on seikkailu, jossa takaisin tullaan eri reittiä, parhaassa tapauksessa löydetään kokonaan uusi. Onneksi oli kumpparit, viidakkoveitsikään ei olisi ollut pahitteeksi. Farkkuja en kuitenkaan katunut, sillä ne muistuttivat sopivasti kaupunkitiistaista. Joskus hiljaisuus ja luonto, jotka löytyvät kaupungista omalla tavallaan yllättäen, ovat juuri niitä, jotka edustavat termiensä puhtainta merkitystä. Käsite tarvitsee vastakäsitteen tullakseen ymmärretyksi. Kaupungissa tuo vertailukohta on helppo löytää.
Lopulta selvitin tieni takaisin polulle ja sieltä ruohokentälle. Kimalteleva syyskaste, horisontissa häilyvät auringon viimeiset säteet, kiltisti paikallaan odottava pyörä. Täällä olen vapaa. Täällä voin hengittää. Seikkailussa.
P.S. Kaikessa tietoteknisessä arvaamattomuudessaan puhelin oli päättänyt säilyttää kuvaamani 15 minuuttia, joten ei hätää. WhatsApp-statuksen päivitys onnistui myös kotiinpaluun jälkeen.
