23 countries, 23 years

I cannot help wowing to the view, which opens from the airplane window over Warsaw, the capital of Poland. Flying is at the same time something magical, but also a common art of moving from A to B. Having done it for 23 years now - almost every year, and several years multiple times - it has become a routine I don't specially wonder every time.

However, lately I have found myself considering this mean of transportation in a different way. Besides the wonderful places, eye-opening culture differences and conversations flying has taken me to, it also forms the biggest part of my carbon footprint. I'm fully aware of it, and the fact worries me, but at the same time I feel like I'm not ready to give up in the opportunities flying is opening.

Today at the airport I experienced the well-known but not so hyped feelings of a traveller: being hungry and tired. On top of those feelings I suddenly found pride. My mind associated the ability of navigating my way through the customs of the airport, with being independent, cool traveller ready for adventures, a world-citizen.

To find the right self-check-in and gate, showing your boarding pass in right places, and to understand the security check instructions even when in Polish, is at the same time such an easy routine and deep understanding of one social context.

This made me to think that if I would have children one day, and they would not be part of that social context, could I give them the opportunity to become independent travellers, world-citizens.

On the other hand, when it comes to children, we are obviously talking about the future. And future is the reality we are trying to save with considering environment in our decisions. And without the future, there won't of course be any forms of travelling, nor world-citizenship.

I tried to write about the contradictory of travelling and environment already before, but I couldn't find a tone of voice I would have felt my own. I bought flight carbon compensation and did research about their effectiveness.

I got the overview that for those companies I most frequently fly with, environment issues are taken seriously. Nevertheless, in the end paying for the compensation didn't take away the guilt, and mainly made me feel that it was, well, better than nothing. And clearly not beating the choice of not flying at all.

Travelling near and preferring moving on land are themes that have got my closer attention lately. One day I surprised myself with the thought of admitting the idea that discovering the entire globe will not be possible during lifetime. And therefore travelling slowly with trains and buses could be the added value worth seeking for.

Ideally I could end this post by promising that at least my near future wouldn't include flight journeys. However, I have to admit that a trip to India awaits. For these trips to Poland and India, the life I have built around me doesn't allow me to make the journeys without flying.

Being conscious about the environmental challenges doesn't make me less thrilled for the trips, but of course concerned. All in all, I think that at least I have started my journey of this consideration.

I would be very interested in hearing about your relation to flying in today's world. How is your journey looking currently?

Maailman ympäristöpäivä ja mitä se minulle merkitsee

Muistan ala-asteen roska päivässä -liikkeen, (jolle yllättäen löytyi nettisivut, ja joka tätä kirjoittaessa oli liikkeenä ehtinyt täysi-ikäiseksi) ja koulussa väsätyt lukuisat ympäristöjulisteet ja -esitelmät. Hollannissa kuulin ihmettelyä Suomen kierrätyspolitiikasta, ja kuinka sen ottaminen tosissaan 5 miljoonan asukkaan voimin vaikutti kummalliselta asukasluvuiltaan moninkertaisten maiden tarjotessa vain yhden lajin roskasäiliöitä kerrostaloissaan. Eräs luonani vieraillut saksalainen tyrmistyi huuhdellessani jogurttipurkkia, ja kertoi ajatelleensa kierrättäneensä tehokkaasti ennen Suomeen tuloa.

Kaikki edellämainittujen asenteiden toimintamallit ovat minulle vahvasti automatisoituneita. Samalla tottumuksella kannan mukanani aina yhtä ylimääräistä kangaskassia, ja vakiokauppakassini sisältä löytyy monikäyttöinen hedelmäpussi. Vaikka olen tottunut tekemään tämän kaiken, olin silti onnistunut hautaamaan itse ongelman olemassaolon ajatusteni taka-alalle. Kunnes näin, miltä näyttävät uimarannat ja kaupungit, joissa jätehuolto ei poista loputtomia roskapusseja silmien ulottuvista, saati tarjoa keirrätysmahdollisuuksia.

Lohduttomat roskavanat teiden varsilla ja palmujen alla - juuri siinä, juuri mielessä - saivat muistamaan, kuinka taistelu ympäristön puolesta on kaikkea muuta kuin ohi. Vaikka elämme päällisin puolin siistissä ympäristössä, teoillamme on globaali merkitys. Vaikka vihreät autot poimivat roskakatossäiliöidemme sisällöt kotipihastamme, toimintamme ennen sitä on ratkaisevaa.

Tänään vietettävän ympäristöpäivän viestinä on valtavan maailmanlaajuisen muovijätteen vähentäminen. Kampanjasivuston mukaan maapallollamme ostetaan joka minuutti miljoona muovijuomapulloa ja vuosittain 5 biljoonaa, eli tuhat miljardia  muovipussia. Saman lähteen mukaan puolet käyttämästämme muovista on kertakäyttöistä, jolloin valmistukseen käytettävien materiaalien arvo valuu hukkaan.

EU:n alueella suurin osa muovijätteestä muodostuu pakkauksista, joista alle 30 % päätyy kierrätykseen, kertoo Ympäristöministeriön muoviselvitys. Keräyspaikkoja löytyy, ja niiden käyttäminen on ilmaista. Muovipussit puolestaan useimmiten maksavat nykyään, ja Ympäristöministeriön mukaan kauppojen kokemukset kertovat muovipussimyynnin puolittumisesta tuon maksun seurauksena. Muutos on siis mahdollinen, askel kerrallaan. Sinä valitset, laitatko banaanit pussiin, kuinka monta lajiketta kannat roskakatokseesi, ja otatko limsaasi pillin ja muovikannen.

"Kukaan ei tee suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tee mitään, koska ajattelee, että voi tehdä vain niin vähän." ~Edmund Burke, filosofi. 

Ennen ja jälkeen

Viikon päästä päättyy 13-kuukautinen rupeama AIESEC Oulun saapuvien vapaaehtoisten päävastaavana. Tänään summattiin tiimin kanssa tuona aikana karttuneita kokemuksia, ärsytyksiä ja saavutuksia jokaviikkosen tapaamisen päätteeksi. Vuosi on ollut melkoista vuoristorataa, kuten keskustelujen alkajaisiksi piirretyt motivaatiokäyrät jokaisen kohdalla todistivat. Tällä kertaa suurin ahaa-elämykseni tuosta käydystä keskustelusta oli kuitenkin se, että ennen kaikkea kyseessä on ajanjakso, jota ennen kyseessä oli erilainen Jenni kuin se Jenni, joka nyt tuota aikaa muistelee.

Ensimmäinen oman elämän ennen ja jälkeen -tilanne, jonka ymmärsin siinä hetkessä, oli välivuoteni au pair -aika. Hollantiin lähtiessä en tiennyt kerrassaan mitään siitä, mille tuon vuoden jälkeen alkaisin. Tulevaisuus oli silloin kaukana ja kaikki muu juuri siinä nenän edessä. Muuta en olisi voinut siltä hetkeltä toivoa, ja mikä parempaa, vuoden jälkeen tiesin taas enemmän.

Viime tammikuussa, nuo huiman nopeasti kuluneet 13 kuukautta sitten jännitti niin paljon, ettei nyt voi etes oikein ymmärtää että miksi. Tänään käydyssä keskustelussa paljastin hermoilleeni puhumista juuri noille tyypeille, joista yhdessä työskennellessä kehittyi vähintäänkin toinen perheeni. Kesän jälkeen oma motivaatiokäyräni oli pudota miinuksen puolelle, kun tunsin riittämättömyyttä organisaation laajuudesta kumpuavien ongelmatilanteiden vuoksi.

Tunisiassa ollessani tunsin ensimmäistä kertaa millaista on olla se erilainen. Kun selvittelin muutamien keskeytyneiden projektien seurauksia Oulussa, vastaan tuli hetkiä, jolloin todellisuus yllätti uudella ongelmalla, vaikka olin luullut ettei se olisi enää mahdollista. Juoksevien asioiden muututtua mekaaniseksi suorittamiseksi tapasin ihmisen, joka auttoi löytämään tarkoituksen kipinän takaisin. Ja kaiken tämän ansiosta ymmärsin, kuinka paljoon pystynkään, jos vain haluan.

Katsoin joku aika sitten YouTubesta aamumotivaatiovideon. Kyllä, juuri sellaisen, jossa mahtipontisia selityksiä tahdittaa inspiroiva ja ponnekas musiikki. Siinä huomioni kiinnittivät nämä kolme kysymystä: Miten haluan kasvaa? Mitä voin antaa? Mitä voin juhlistaa? Kertojaääni kehotti kysymään nämä itseltään päivittäin.

Elämässä tulee vastaan monenlaisia muutoksia. Moni niistä tapahtuu hiljalleen ja huomaamattomastikin, eikä siksi ehkä saa aina arvoistaan huomiota. Ihmisenä kasvaminen, oman paikkansa löytäminen ja elämästä nauttiminen ovat loputtomia prosesseja. Välillä mietin, tuleeko tarpeeksi usein pysähdyttyä pohtimaan, olenko menossa siihen suuntaan, mitä elämältä haluan. Tänään pysähdyin ja pystyin toteamaan, että tykkään jälkeen-tuloksista. Nyt kysymys kuuluu, mitä kaikkea siihen listaan mahtuu taas vuoden kuluttua. Joko tiedät, mihin sinä aiot vaikuttaa ennen kuin on seuraavan jälkeen-etapin aika?

Before and after

After a week from now, my 13 months as a Vice President of Incoming Global Volunteer (aka responsible for volunteers who come to Oulu) will be over. Today we were going through our feelings about the journey with the team. The year has been one kind of a roller coaster, as shown in the motivation graphs drawn by everyone. However, this time my biggest realisation from that conversation was the idea of this one year as a time period, which had a different me before and after.

The first before and after moment in my life which I noticed during that time, was during my au pair year. When I was leaving to the Netherlands, I had no idea what I would be doing after those 9 months. The future was far away and everything else right there, right then. That was all I could have wished for that moment, and even better was that after the year I knew more again.

Last January, those 13 quick months ago I was so scared that it's hard for me to understand now, why was that. In our conversation today I admitted that I was scared for talking to those people who ended up becoming my second family. After the summer my motivation graph was about to go below zero, when I didn't know what to think about the challenges, which are part of having a worldwide organisation.

In Tunisia I felt the first time how it is to be the different one. When dealing with some project issues in Oulu, I had not-always-so-positively surprising situations in moments where I had thought that it cannot get harder than this. When day-to-day tasks had turned into executing only, I met a person who helped me to find back that sparkle of purpose. And because of all of this I understood, how much I can do if I want.

Some time ago I watched a morning motivation video from YouTube. Yes, one of those with theatrical explanations and empowering music playing on the background. In that video these three questions caught my attention: How do I want to grow? What can I give? What can I celebrate? The narrator's voice encouraged the watchers to ask themselves those questions every day.

In life we face many kind of changes. Many of those happen bit by bit and might not get the attention they would deserve. To grow as a human being, to find one's place and to enjoy what you are doing are ongoing processes. At times I ask myself if I have stopped to listen my heart often enough to know if I'm going to the direction I want. Today I stopped and I was able to say that I like the after results. Now the question is, what will be on that list one year from now. Do you already know where do you want to have an effect on before the next after results?

Osata(pa) rakastua aina uudelleen kuin ensimmäistä kertaa

Tällä hetkellä on helppo vastata kysymykseen, milloin teit viimeksi jotain ensimmäistä kertaa. Olen hypännyt uuteen tuntemattomaan elämään, vaikka samanaikaisesti enemmän omaani kuin koskaan. Olen löytänyt, olen oppinut, olen voittanut itseni ja hahmotellut omaa arkeani. Kaupunki, jonka luulin jollain tasolla tuntevani, on jo nyt tarjonnut seikkailuja, joista en osannut edes haaveilla. Aina ei tarvitse lähteä kauas. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tällainen ajatus pysyy vallitsevana. Vietettyään tarpeeksi kauan poissa voi silti ainakin hetken taas ihastua uudelleen siihen vanhaan ja "tuttuun".

Mikä sitten saa ihastumaan uudelleen? Miksei elämäniloa voi kaataa purkista? Miksi markkinoilta ei vieläkään löydy päivämme valoisista puolista hoksauttavia vaaleanpunaisia laseja? Luulen, että olemme kaikki päättymättömällä harmaan sävyjen erottamisen kurssilla, matkalla kohti kirkaampaa värikarttaa. Jos ja kun tulen unohtamaan, millaista kaikki oli uutena, listaan tähän muutamia hetkiä. Mennyttä ei voi elää uudestaan, mutta silmänsä voi aukaista nähdäkseen paremmin.

Se tunne, kun pakahdut onnesta pyöräillessäsi aikaisemmin tuntemattomia siltoja pitkin. Se tunne, kun katsot kauneinta näkemääsi kaupunkiauringonlaskua yhdeksännestä kerroksesta ja linnut lehahtavat lentoon kuin tervehtiäkseen. Kun ihmisyys iloineen ja suruineen ei ole kadonnut minnekään, vaikka kaupunki on eri. Kun pääset opastamaan eksyneen matkailijan lentokentälle vievän bussin pysäkille. Kun kysyt itse neuvoa, ja sinua autetaan, vaikka ihmiset tuntuvat olevan aina yhtä hämmästyneitä tuntemattomien kesken tehdystä keskustelunavauksesta.

Arki on pieniä askelia, vaikka sen itsenäisyyteen hyppääminen on yksi elämän loikka. Arki on kauppareissuja uusin silmin kotimaassaan. Se on kasaantuvia tehtäviä, hoitamattomia asioita, aikaisia aamuja ja maksettavia laskuja. Tähän kaikkeen sisältyy kuitenkin käsittämättömän paljon ihania ihmisiä, naurua ja niin pieniä kuin suuriakin keskusteluja sekä jaettua ymmärryksen hiljaisuutta. Herätyskellon armottomuuden vastapainona on rauhallisen kotoisa aamukirjasto, työmäärän sisällön mielekkyys kertoo, että suunta on oikea. Nyt elän unelmaani täällä, sillä unelmaa tämä on. Joskus siitä täytyy muistuttaa itseään, mutta se on totta niin kauan kuin tulen samaan lopputulokseen.

Hymyillä. Pitää ovea auki. Leipoa joulutorttuja ja tarjota niitä kämppiksille. Todistaa ilon pisaroita, joiden luuli puutuvan. Uskaltautua saunaan asti siellä yhdeksännen kerroksen hulppeissa maisemissa. Hengittää vapautta ja mahdollisuuksien tuulta kaupungin valoissa. Uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Kulkea kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Olen muuttanut ja olen muuttunut. Muutos saa meidät näkemään uutta. Haluan tehdä uudesta rakastamisen arvoisen.