Ensimmäinen päivä presidenttinä

Vaikka tasavallan presidendin virkaanastujaispäivänä Helsingissä pyrytti, Oulussa saatiin nauttia mitä kauneimmasta talvipäivästä. Ensimmäistä päivää vietettiin täälläkin, kuten lukuisissa muissa AIESECin paikallisosastoissa ympäri maailman. Local Committee Presidentit, LCPt, joita Facebook-kavereista yllättävän monta löytyy, päivittivät aikajanoilleen alkaneita työsuhteitaan AIESECissa, minä heidän mukanaan.

Auringonpaisteen lisäksi päivään mahtui myös pilviä ainakin mielentilassa, kun sain sähköpostiviestin väärään osoitteeseen toimitetusta avustushakemuksesta. Rahasumman todennäköinen valuminen sivu suun näin onnettoman erheen takia ottaa päähän, mutta siitä ei kuitenkaan auta kuin ottaa opiksi, lähettää muutama uusi sähköpostiviesti ja toivoa parasta. Jos tilanne on jo menetetty, onpahan pohjalta ainoa suunta ylöspäin. Kävi miten kävi, tästä mokaa murehtiessani huomasin jälleen kerran, miten mahtava tukiverkko voi yhden järjestön ympärille muodostua. Ihmiset Oulussa, Suomen (AIESECin) hallituksessa, sekä samanlaisissa presidentinsaappaissa Suomessa ja ympäri Eurooppaa, kiitos että olette olemassa. :)

Kaiken kaikkiaan hymyilyttää. Saapuvien vapaaehtoisten asioita käsittelevässä tapaamisessa olin enää lähinnä ihanan tarpeeton ja toimin ovimiehenä seuraajani hoitaessa homman kotiin. Toimistolla hääräilin milloin missäkin tarvittiin. Onnittelevia ihmisiä tuli vastaan muutamia, Facebookissa käsittämättömän valtava määrä. Ei tässä voi olla kuin otettu, että on tällaisen mahdollisuuden saanut.

Vaikka toimenkuvamme on titteleiden samankaltaisuudesta huolimatta aivan eri tasolla, yhdyn Niinistön sanoihin: "Valinta presidentiksi on suuri kunnia, joka tuo mukanaan suuren vastuun. Otan vastuun kantaakseni nöyränä, mutta päättäväisenä. Omistaudun tälle tehtävälle, enempää ei voi luvata."

Haloo, haloo

Puhelin soi. Hän vastaa. Tarjolla houkutteleva tilaisuus. Selittelyn määrästä päätellen alkaa kysymysvyöry. Menneisyys tulvii kasvoille, aivan kuten aikaisemmillakin kerroilla. "En ole enää sellainen." Ainakin halu todistaa se itselleen on kova. Millä koota itsensä aloittaakseen tarinansa jälleen kerran?

Niin usein olen kohdannut hetkiä, joissa olen toivonut olevani joku toinen. Joku kyvykkäämpi, rohkeampi tai itsevarmempi. Joku luovempi, taiteellisempi tai nautiskelevampi. Joku, joka osaisi olla vähäänkin tyytyväinen mutta välittäisi sitäkin enemmän. Joku, jolla olisi enemmän aikaa ja loputtomasti voimavaroja.

Ihmismieli on kummallinen. On niin paljon helpompaa keksiä puutteita kuin listata jo olemassa olevia resursseja. On liian helppoa jäädä ihailemaan muita ajatellen, ettei minusta ole heidän tavoin yltämään suuriin saavutuksiin. Menestyvien ihmisten takana on kuitenkin muutakin kuin rohkaisevat puolisot. Kaikki ovat lähteneet liikkelle jostain. Lähtöasetelmat eivät ole olleet tasavertaiset, mutta ponnistelua on tarvittu jokaisesta niistä käsin. Minun lähtötilanteeni suomalaisena korkeakouluopiskelijana on silti etuoikeutetumpi kuin usein tulee ajatelleeksi. Selittelyyn on siis kaikkea muuta kuin varaa.

Haloo, haloo? Yhteys pätkii. Epäonnistumisen filmi on valmis aloittamaan pyörintänsä. "Jos vain saisin edes kerran aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä." Kuuluvuus palaa. Muutama sana, soittajan lopullinen suhtautuminen jää epäselväksi. Puhelu päättyy, hiljaisuus. Tien toisella puolella ikkunasta loistavat runsaat jouluvalot ja hienojen leivosten kuvajaiset. Ruudun sillä puolen olevien ihmisten ei tarvitse kyseenalaistaa mahdollisuuksiaan.