Lampaita moottoriteiden varsilla

Lampaita moottoriteiden varsilla

maanantai 19. joulukuuta 2016

Haloo, haloo

Puhelin soi. Hän vastaa. Tarjolla houkutteleva tilaisuus. Selittelyn määrästä päätellen alkaa kysymysvyöry. Menneisyys tulvii kasvoille, aivan kuten aikaisemmillakin kerroilla. "En ole enää sellainen." Ainakin halu todistaa se itselleen on kova. Millä koota itsensä aloittaakseen tarinansa jälleen kerran?

Niin usein olen kohdannut hetkiä, joissa olen toivonut olevani joku toinen. Joku kyvykkäämpi, rohkeampi tai itsevarmempi. Joku luovempi, taiteellisempi tai nautiskelevampi. Joku, joka osaisi olla vähäänkin tyytyväinen mutta välittäisi sitäkin enemmän. Joku, jolla olisi enemmän aikaa ja loputtomasti voimavaroja.

Ihmismieli on kummallinen. On niin paljon helpompaa keksiä puutteita kuin listata jo olemassa olevia resursseja. On liian helppoa jäädä ihailemaan muita ajatellen, ettei minusta ole heidän tavoin yltämään suuriin saavutuksiin. Menestyvien ihmisten takana on kuitenkin muutakin kuin rohkaisevat puolisot. Kaikki ovat lähteneet liikkelle jostain. Lähtöasetelmat eivät ole olleet tasavertaiset, mutta ponnistelua on tarvittu jokaisesta niistä käsin. Minun lähtötilanteeni suomalaisena korkeakouluopiskelijana on silti etuoikeutetumpi kuin usein tulee ajatelleeksi. Selittelyyn on siis kaikkea muuta kuin varaa.

Haloo, haloo? Yhteys pätkii. Epäonnistumisen filmi on valmis aloittamaan pyörintänsä. "Jos vain saisin edes kerran aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä." Kuuluvuus palaa. Muutama sana, soittajan lopullinen suhtautuminen jää epäselväksi. Puhelu päättyy, hiljaisuus. Tien toisella puolella ikkunasta loistavat runsaat jouluvalot ja hienojen leivosten kuvajaiset. Ruudun sillä puolen olevien ihmisten ei tarvitse kyseenalaistaa mahdollisuuksiaan.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Kauniimpaa

Päivä, joka toi tullessaan useampia muutoksia kuin aamulla osasin aavistaakaan. Viikko, joka oli opettanut venymään, mutta myös entistä enemmän aikatauluttamaan ja järjestämään - hallitsemaan. Väsymys, joka tuntui ylitsepääsemättömältä useamman kerran, mutta jäi toiseksi, koska vastassa oli jotain suurempaa - halu muuttaa houkuttelevat mahdollisuudet päätöksiksi.

Hain tänään ylpeänä ensimmäisen koskaan päätoimittamani lehtipainoksen. Opin viisaamman esimerkkiä seuraamalla, kuinka yliopiston pyörätelineiden kettinkejä voi hyödyntää. Jännitin haastattelua, tulin valituksi, jännitin vielä vähän enemmän. Tein valintoja, jotka tarkoittivat myös jostain toisista luopumista, mutta olen ylpeä niistäkin; kaikkea ei todellakaan tarvitse kerralla ehtiä. Rohkeutta on myöntää se. Itsetuntemusta on asettaa kokemustensa perusteella rajojaan aina uudestaan. Nämä sanat on omistettu myös eräälle samankaltaisia tunteita tänään kohdannelle voittajalle, joka tietää kyllä ketä tarkoitan. ;)

Sain myös kuulla, että työtäni ja ajatuksiani arvostetaan. Tunsin kuuluvani joukkoon. Minusta oltiin ylpeitä. Minusta pidetään. Kokemus, joka saa aina yhtä luottavaiselle mielelle. Olen tehnyt jotain oikein. Jokaisen tulisi saada kokea vastaanvanlaisia hetkiä riittävän usein. Haluan oppia tuottamaan muille sellaisia hetkiä. Haluan muistaa, kuinka tarpeelliseksi ne saivat minut tuntemaan itseni; eivät turhantärkeäksi, mutta arvokkaaksi. Kunpa tietäisittekin, ihmiset ympärilläni, kuinka arvokkaita olette. Kunpa osaisinkin sanoittaa sitä useammin.

Joulu tulee, puut hehkuvat talven loistossaan, ilma on on raikasta hengittää. Elämä on tässä ja se on niin hyvää. Huomenna aion nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja nauttia siitä. Mielessäni hymyilen myös sille, kuinka ihanaa on, että pitkään nukkuminen on sopivasti harvinaisuus. Harvinaisuudet ovat aina arvokkaimpia keräilykohteita. En halua koota valtavirran mukaista postimerkkialbumia, ainakaan vain siksi, että muutkin tekevät niin. Haluan, että kokoelmani jokaisella merkillä on tarkoitus minulle. 

torstai 24. marraskuuta 2016

Osata(pa) rakastua aina uudelleen kuin ensimmäistä kertaa

Tällä hetkellä on helppo vastata kysymykseen, milloin teit viimeksi jotain ensimmäistä kertaa. Olen hypännyt uuteen tuntemattomaan elämään, vaikka samanaikaisesti enemmän omaani kuin koskaan. Olen löytänyt, olen oppinut, olen voittanut itseni ja hahmotellut omaa arkeani. Kaupunki, jonka luulin jollain tasolla tuntevani, on jo nyt tarjonnut seikkailuja, joista en osannut edes haaveilla. Aina ei tarvitse lähteä kauas. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tällainen ajatus pysyy vallitsevana. Vietettyään tarpeeksi kauan poissa voi silti ainakin hetken taas ihastua uudelleen siihen vanhaan ja "tuttuun".

Mikä sitten saa ihastumaan uudelleen? Miksei elämäniloa voi kaataa purkista? Miksi markkinoilta ei vieläkään löydy päivämme valoisista puolista hoksauttavia vaaleanpunaisia laseja? Luulen, että olemme kaikki päättymättömällä harmaan sävyjen erottamisen kurssilla, matkalla kohti kirkaampaa värikarttaa. Jos ja kun tulen unohtamaan, millaista kaikki oli uutena, listaan tähän muutamia hetkiä. Mennyttä ei voi elää uudestaan, mutta silmänsä voi aukaista nähdäkseen paremmin.

Se tunne, kun pakahdut onnesta pyöräillessäsi aikaisemmin tuntemattomia siltoja pitkin. Se tunne, kun katsot kauneinta näkemääsi kaupunkiauringonlaskua yhdeksännestä kerroksesta ja linnut lehahtavat lentoon kuin tervehtiäkseen. Kun ihmisyys iloineen ja suruineen ei ole kadonnut minnekään, vaikka kaupunki on eri. Kun pääset opastamaan eksyneen matkailijan lentokentälle vievän bussin pysäkille. Kun kysyt itse neuvoa, ja sinua autetaan, vaikka ihmiset tuntuvat olevan aina yhtä hämmästyneitä tuntemattomien kesken tehdystä keskustelunavauksesta.

Arki on pieniä askelia, vaikka sen itsenäisyyteen hyppääminen on yksi elämän loikka. Arki on kauppareissuja uusin silmin kotimaassaan. Se on kasaantuvia tehtäviä, hoitamattomia asioita, aikaisia aamuja ja maksettavia laskuja. Tähän kaikkeen sisältyy kuitenkin käsittämättömän paljon ihania ihmisiä, naurua ja niin pieniä kuin suuriakin keskusteluja sekä jaettua ymmärryksen hiljaisuutta. Herätyskellon armottomuuden vastapainona on rauhallisen kotoisa aamukirjasto, työmäärän sisällön mielekkyys kertoo, että suunta on oikea. Nyt elän unelmaani täällä, sillä unelmaa tämä on. Joskus siitä täytyy muistuttaa itseään, mutta se on totta niin kauan kuin tulen samaan lopputulokseen.

Hymyillä. Pitää ovea auki. Leipoa joulutorttuja ja tarjota niitä kämppiksille. Todistaa ilon pisaroita, joiden luuli puutuvan. Uskaltautua saunaan asti siellä yhdeksännen kerroksen hulppeissa maisemissa. Hengittää vapautta ja mahdollisuuksien tuulta kaupungin valoissa. Uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Kulkea kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Olen muuttanut ja olen muuttunut. Muutos saa meidät näkemään uutta. Haluan tehdä uudesta rakastamisen arvoisen.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Huokailen, siis olen

Rakastan elämää täällä ja sen mahdollisuuksia. Rakastan hollantilaisten luovuutta mahdollistaa mahdottomuuksia. Luistelin tänään sisäliikuntakeskuksessa, jossa voi muun muassa myös lasketella. Mitä ei ole, se rakennetaan. Rakastan sitä kun uskaltaa kerta kerralta luottaa hollantiinsa yhä enemmän.

Rakastan sitä, että olen saanut tutustua niin huippuihin tyyppeihin eri puolilta maailmaa. Kokemuksia niin erilaisista taustoista voisi kuunnella loputtomiin, ja itsestään sekä kulttuuristaan jakaa mielellään aidosti kiinnostuneille. Avartavimmat keskustelut tulevat kaukaa, sieltä missä en ole vielä koskaan käynyt. Olen myös niin onnellisessa asemassa, että useimpien näiden samojen risteysten kautta kulkeneiden kanssa on tehnyt mieli antaa polkujen kohdata uudestaan, jatkaa yhteydenpitoa ja tavata vaikka kahvilassa toisen paikkakunnanvaihdoksesta huolimatta. Piirakat ja pari tuntia vierähtivät kuin siivillä. Rakastan myös sitä kun onnistun tavoitteessani, eikä ulkomaalaisuutta kielen perusteella huomata. Tällä kertaa sain palvelun täysin hollanniksi, koska en pyytänyt englanninkielistä ruokalistaa.

Rakastan sitä, että voi sopia jo pidemmän aikaa samaan suuntaan, välillä yllättävänkin yhteisiä polkuja kulkeneen parhaan kaverin kanssa tapaamisen millon minnekin päin maata, syödä hyvin, jatkaa loputonta keskustelua aina siitä mihin viimeksi jäätiin ja nauraa sitä sydämensä kyllyydessä tuntuvaa naurua. Tänään Delft ja juustofondue.

Rakastan pyöräilyn viilettävää tunnetta, ajatteluun tarjoamaa aikaa ja kulkemisen rajoittamattomuutta, sitä, että voi lähteä kun pääsee lähtemään ja itse vaikuttaa myös matkan nopeuteen. Rakastan sitä tunnetta, kun illalla tuntuu siltä, että kaiken tapahtumarikkauden taakse aamuun on päivää pidempi matka. Rakkautta on erityisesti se, että tietää saavansa odotettuja vieraita pian.

Kaiken keskellä kuitenkin löytää itsensä ajattelemasta, että jotain puuttuu. Löytymättä jääneen jälkiruokajäätelön lisäksi mahanpohjassa kutkuttelee jokin toinenkin onttous. Kaipuu lähelle, mutta niin kauas. Aika on pitkä matka. Tiedottomuus pukeutuu tietoon siitä, että perillä en vielä ole, mutta menossa oikeaan suuntaan. Kaikki on suhteellista, mutta kaikki tarvitsevat välillä muistutuksen mittasuhteista. 

lauantai 13. helmikuuta 2016

Helmikuun 14.

En ole koskaan pitänyt ystävänpäivää juurikaan kaupallista juhlaa kummempana. Ystäviä pitäisi muistaa arvostaa muulloinkin, mutta ehkä ihmismieli tarvitsee tällaisen muistutuksen, syyn muistamiseen. Tosiasia kuitenkin on, että sen lähestymistä ja läsnäoloa on tässä maailmassa hyvin vaikea olla huomaamatta. Niinpä tämä päivä yhdistettynä elämän vaihteleviin tunnetiloihin täällä, saa olon tuntumaan jollain hämmentävällä tavalla harvinaisen yksinäiseltä. Siksi, koska en saa asiaa unohdettuakaan, yritän kääntää tilanteen mahdollisuudeksi. Ottaa muistutuksesta vaarin ja muistaa. Joten äiti, isä, veli, poikakaveri, ystävät lähellä ja kaukana, isovanhemmat, isotädit, serkut, tädit, setä, eno ja kummit, tämä on omistettu teille.

Täällä maailmalla sitä vaan tajuaa, miten hyvät lähtökohdat onkaan saanut elämään ja kuinka paljon läheisiä ympärilleen. Kuinka paljon oppeja, maalaisjärjen ääntä, rakkautta, sisäpiirivitsejä, tarpeellista hulluutta, sisarussolidaarisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, lukemattomia vaalimisen arvoisia hetkiä, hyväksytyksi tulemista, kuuntelevia korvia, vahvoja esikuvia ja olkapäitä. Ja kuinka tärkeää onkaan, että elämässä on ihmisiä, joille voi vyöryttää kaiken valituksensa, ärsytyksensä ja osoittaa kiukkunsa ja mykkäkoulunsa. Ja silti nämä ihmiset jaksavat ja antavat minun olla juuri minä, kaikkine epätäydellisyyksineni. 

Nämä ihmiset ovat tehneet eteeni asioita, joista en luultavasti tiedä puoliakaan. He ovat tehneet sen pyydettäessä, mutta mikä tärkeämpää, myös yllättäen ja pyytämättä, kun itse olisin ajatellut sitä vähiten tarvitsevani. He eivät ole antaneet periksi, ja sillä tavalla siirtäneet osan tuota periksiantamattomuutta myös minuun. He ovat kannustaneet minua lähtemään, luottaen siihen, että löydän takaisin. He ovat antaneet sykäyksen lähteä etsimään, samalla luultavasti tietoisina siitä, että aivan samanlaisena en matkaltani palaa. 

Arvostan teitä, olette tärkeitä. Mainitsen sen liian harvoin. Kiitos kaikesta, teitä on ikävä.

Ps. Kävin tänään Ikeassa ollakseni henkisesti lähempänä Suomea, ja siten suurta osaa teistä. Kohta myös ystävä ja Rotterdam. Onneksi en ole aivan niin yksin täällä kuin välillä tuntuu. 

tiistai 26. tammikuuta 2016

Kevät tapahtuu tänään

Reilu viikko sitten satoi lunta. Tai oikeammin rakeita, mutta muuttuu se maa valkoiseksi niidenkin seurauksena. Ainakin ohikiitäväksi hetkeksi, jonka jälkeen on jo vaikea uskoa itseään, että olisi todella nähnyt sen tapahtuvan. Yhtenä aamuna maa on ollut valkoinen. Toisena aamuna kanaali oli hennossa jäässä. Mutta ei, talvea täällä ei minulle ole ollut. Ei, vaikka paikalliset kuinka olisivat kulkeneet talvitakeissaan useamman kuukauden. Ei, vaikka häivähdys lumen valkoisuutta säilyisi varjoisimmissa kulmissa useamman päivän.

Kevät tuntuu silti aina keväältä, vaikka aurinko olisi lämmittänyt, tai ylipäätään paistanut vuoden ympäri. Kevät tuntuu silti omalta, ja taas yhdeltä syyltä rakastaa.  Kevään voi aistia, sen voi haistaa. Sen voi tuntea iloisena kuplahteluna jalkapohjissaan ja sormen päissään, mielessään. Yhtäkkiä on taas yli kymmenen astetta lämmintä. Yhtäkkiä niin ikään ympärivuotisen ruohon rinnalle alkaa puskea uutta elämää. Yhtäkkiä huomaat tarkistavasi kuluvaa päivämäärää. Kyllä, tammikuussa voi tosiaan nähdä jo ensimmäisten kukkien nousevan. En voi olla varma siitä, etteikö pakkasöitä enää tule, mutta tiedän, että kevät on jo enemmän kuin ilmoittanut tulostaan.

Ostin suklaamoussea annospakkauksessa, koska vanukasta ei ollut tarjolla puolta litraa pienemmissä pakkauksissa. Elämä on oikeastaan aika hyvää. Ehkä mielentila nimeltään kevät saa sen aikaan.


perjantai 15. tammikuuta 2016

Kasvaminen

Se näkyy monissa pienissä asioissa. Se näkyy siinä, että alkaa yhä useammin sisälähtösesti ajatella, että tästäkin selvitään kuten niistä aiemmista kerroista, jolloin tilanne tuntui yhtä toivottomalta. Se näkyy siinä, kun Jenni the perfektionisti huomaa epäonnistuneensa kaikista yrityksistään huolimatta. Mutta myöntää sen. Ja tajuaa, että selvisi silti. Maailma ei kaatunutkaan, vaan itse asiassa otti harvinaisen pehmeästi vastaan. 

Se näkyy siinä, että siitä varmimmasta julkisyhteydestä myöhästyminen aiheuttaa tällaisen inspiraatiotunnekuohun. Se näkyy siinä, että yrittämistä ei lopeteta, vaikka se reppu unohtuisi. Sen sijaan aletaan hiomaan uutta suunnitelmaa. Se näkyy siinä, että myöhemmässä bussissa istuessaan on turha vilkuilla tramiin ehtimisen ajan hupenemista jatkuvasti. Sillä hetkellä ei todella voi tehdä muuta kuin olla ja antaa ajan kulua. (Ja kirjoittaa.)

Se näkyy siinä, ettei halua jatkuvasti olla säröttömässä turvassa, vaan uskaltaa katsoa silmiin myös sitä ohuempaa kristallilasia jalkojensa alla. Mutta se näkyy myös siinä, että tietää haluavansa säilyttää sen tietyn pahimpaan varautumisen tuoman turvan. On nähnyt vaihtoehtoja elämässä ja jo osannut luokitella toisia niistä omimmikseen. Se näkyy siinä, että on joku käsitys siitä mitä haluaa. 

Sen ei toisaalta ajattelisi näkyvän ulospäin, mutta samalla tietää, että se ei voi olla näkymättä. Se näkyy siinä, että antaa sen näkyä. 

Elämä on epäonnistumisia, kiireessä juoksemisia ja sen miettimistä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä on itseensä pettymisen hetkiä, epätoivoa. Mutta aina epäonnistumisista ei tarvitse oppia täydellisemmäksi ihmiseksi, joskus pitää oppia paremmaksi epäonnistujaksi. 

Myöhästyin bussista. Unohdin repun. Myöhästyin vaihtoyhteydestä. Juoksin sateessa. Päämäärässäni olin viisi minuuttia myöhässä. Jotenkin se kannatti. 

perjantai 8. tammikuuta 2016

Kuinka hankkiutua eroon joulukuusesta ja muut #vainhollantijutut

Kun pysytään eurooppalaisen ja länsimaisen kulttuurin vaikutuksen alaisena, suuremmilta shokeilta käyttäytymis-, ruoka- ja tapanormeissa vältytään. Eroavaisuuksia elämistä löytääkseen kun ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin naapuriin, niin ei ole ihme, että täältä muutamaa tuhatkilometristä etelämpää niitä ei kuitenkaan ole vaikea löytää.

Ensimmäisten joukossa ihmetyksen aiheeksi pääsivät pyöräilijöiden kuninkuutta entisestään korostavat omat kaistat. Vei hetken tottua siihen, että pyöräilijänäkin reittien suunnitteluissa ja teiden ylittämisissä täytyy suunnan mukaan miettiä kummalla puolella autotietä kulkee. Pyörätien kaksisuuntaisuus tuntuu olevan käytännössä poikkeus, joka merkitään katkoviivalla hieman leveämmän, tuon useimmiten pyörätienpunaisen asfaltin päällä. Kingeistä kingein olo on autojen kanssa samaa liikenneympyrää kuljettaessa, omalla kaistalla tottakai. Ja onhan se vaan näppärää ruuhka-aikoina päräytellä jonossa matelevista autoista pyöräkaistaa ohi!


Pyörä ei ole täällä vain kulkuväline, se on ajajansa näköinen, tarpeita vastaava ja rakas kuin luottoystävä. Se on milloin minkäkin tuunauksen kohde ja ansaitsee aitiopaikan parkkeeratessa. Onko joku muu maa muka valjastanut pyörät yhtä monimuotoisesti, tehokkaasti ja luovasti erilaisiin tarkoituksiin?




Esimerkkejä siitä, missä näkyy hollantiainen rentous, ovat muun muassa kaupungin keskelle rakennettu luistelukenttä ja pääostoskadulla mattonsa päällä muuten vaan tanssiva kanssaeläjä. Välillä suomalaista kummastuttaa esimerkiksi asuntojen suhteen tarkkojen valtakunnallisten säädösten puuttuminen, mikä ei aina helpota asioita, ainakaan jälkikäteen. Nämä seikat kuitenkin tuntuvat täällä kuuluvan vain paikalliseen tapaan enemmän nauttia elämästä, kuin huolehtia pienten yksityiskohtien perään. Negatiivisemmalta puoleltaan en voi tällaisen asenteen puolesta täysillä liputtaa, mutta ehkä elämässä olisi useammin parempi kysyä miksi ei? kuin tyytyä kaiken uuden edessä epäilemään perinteisesti miksi?



Koska ruokapuoli on toki aina tärkeää, nämä kaksi makupalaa on ehdottomasti mainittava: poffertjesit ja oliebollenit. Ensimmäinen on vain täydellinen makuelämys ja paikallisimpia herkkuja mitä voi saada, kaikeksi onneksi vuoden ympäri, toisin kuin ainoastaan joulun tienoilla tarjolla oleva vastaparinsa. Ensinäkemältä helposti vahingossa "pikkulätyiksi" mainituksi tulevat joka hetken pelastajat on viety hienosäädössään oikeisiin sfääreihin. Tämä on vielä jotain paljon parempaa. Ehkä taikana on, että koostaan huolimatta missään ei säästellä. Ei ainakaan tomusokerissa.

Tomusokeria löytyy myös suomalaista serkkuaan, munkkia, muistuttavista oliebolleneista. Makuna ei ainakaan minulle sattuneen yksilön kohdalla yhtä tajunnanräjäyttävä kuin poffertjes-annos kerta toisensa jälkeen (niitä kertoja onkin sitten jo vaikeampi laskea :D), mutta sen peittoaminen onkin paljon vaadittu. Maininnan arvoista oli jostain syystä yllättävä tomusokeriominaisuus. Sehän levisi ja kaikkialle. Kuka olisi voinut aavistaa, mitä pieni naurahdus tuo tullessaan?



Mitä kulkuneuvoihin vielä tulee, kypärätön mopoilija ei enää tunnu omituiselta, mutta tätä oletettavasti kanaaliauran tehtävää toimittava härveliä oli muutama kovin paikallisenkin näköinen pysähtynyt seurailemaan. Kyseiselle kalustolle lieneekin täällä lumiauroja enemmän käyttöä.


Ja mikä olisikaan kuvapostaus Hollannin erityispiirteistä ilman perinteisen ihastuttavia vieri viereen rakennettuja taloja. Kanaalilla ja ilman, olkaa hyvät! Aivan joka päivä ei näistä alussa suoranaisista katseenvangitsijoista tule enää kuvaa otettua, mutta kyllähän ne edelleen silmiä hivelevät yksityiskohdillaan, aina kun muistaa keskittyä ihailemaan.
    


Niin ja se joulukuusi. Niitä on tällä hetkellä kadunvarret pullollaan. Internet tiesi kertoa, että sieltä ne vuoden kahden ensimmäisen viikon aikana kerätään. Sen verran uhkaavan kokoinen sakko väärin kadulle jätetystä kuusesta seurasi, että vielä melko moneen kertaan lukisin ohjeet, jos omaa kuusta olisi tarve sinne joskus laitella. Jännityksellä jäämme seuraamaan tilannetta.