Kevät, oi kevät on tullut takaisin!

Kuukausi sitten pukkasin hikisenä kolaa kinoksen päälle lumipyryssä. Spotifystä kuului mainos kevätbiisistä, naurahdin. Tästä on kuulkaa kevät kaukana, mokomat mainostajat!

Helmikuun lopulla kerkesin ottaa varaslähdön maahan, jossa en meinannut lempivuodenaikaani tunnistaa siellä asuessani. Pakkasin tennarit viikon reissulle hieman epäluuloisesti, mutta kaihoisasti niitä talven katseltuani myös toiveikkaana - ehkä tämä seikkailu olisi vastaus myös kevään kaipuuseeni.

© Eeva Pennanen

Hollanti ei tarjonnut ainoastaan pieniä kevätauringon pilkahduksia, vaan lämpötila kohosi päivä päivältä aina suomalaisiin kesälukemiin saakka. Joten oi kyllä, tennarikelejä kerrakseen! Maassa vierailemattomille mainittakoon, että kärjistetysti siellä päin on normaalimpaa, että yhden päivän aikana voidaan kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Voin siis kutsua itseäni onnekkaaksi.

Kevät on vuodenajoista minulle ehdottomasti se lempparein. Kuulun niihin ihmisiin, joille jatkuvasti lisääntyvä valo antaa loputtomasti uutta energiaa, uusia ideoita ja inspiraatiota. Jos uusia harrastuksia olisi pääsääntöisesti tarjolla tähän aikaan, aloittaisin luultavasti aina liian monta.

Kevättä ei kuitenkaan olisi ilman kolmea muuta vuodenaikaa - ja toisaalta kaikkia niiden välimuotoja, kavalia loskaläjiä ja arvaamattomia kantohankia unohtamatta. Taas yksi hyvä syy asua Suomessa. Kuulun kuitenkin myös siihen ihmisryhmään, jonka täytyy säännöllisin väliajoin tarkistaa listauksensa oman elämän peruskysymyksistä, jotta voin varmistua olevani haluamallani polulla. Tällä hetkellä asun kaikista maailman maista juuri Suomessa, ja niin on oikeastaan juuri hyvä. Ja täälläkin voi seikkailla.

Tänään oli kevätmieleni kannalta merkittävä tilanne. Tänään oli tennarikelien aika. Muutaman sairaspäivän jälkeen talvi tuntui väistyneen ennätysvauhdilla viime näkemästä. Koko matkan yliopistolle sai taittaa sulaa pyörätietä pitkin! Miten voikaan pienen ihmisen mieli kohota täysin eri sfääreihin tällaisen faktan seurauksena?

Sisimmässäni tiedän, että peruspessimistinä pian kaipaan hiekkakasojen poiskeruuta, lätäköiden kuivumista ja ympärivuorokautisen valoisuuden mahdollistamia spontaaneja seikkailuja. Niiden aika ei kuitenkaan ole vielä tänään, ensin on tämä hetki. Haluan huomata näiden hetkien tuomat pienet ilot, siksi kirjoitan.

There's a saying: Yesterday is history, tomorrow is a mystery, but today is a gift.

That is why it is called the present. ~Beowülf, Today Is a Gift (Siitä tsemppibiisiä kevääseen.)

---

Oh, the spring has come back again!

One month ago I was sweating and pushing the snow away, while it was snowing more all the time. Meanwhile I heard a Spotify ad telling about newly released 'spring song'. Damn you advertisers, spring is still far away, was my only thought back then.

In the end of February I got to escape to a country where I lived couple of years ago. I didn't recognize the seasons there the same way there as I was used to. Now packing for my one-week-trip I doubted if I could actually use sneakers, that I had only been longing to wear during winter. I packed them anyway as I was dreaming to experience a little sneak peak into spring already.

The Netherlands didn't only offer some glimpses of sunshine, but actually temperatures of Finnish summer. So yes, sneakers' time, finally! For those who haven't visited the country, it's usually more common to experience all of the seasons in one day over there. This taken into account, I can really call myself lucky.

Spring is absolutely the favorite season of mine. I am one of those who gains a whole lot of more energy, ideas and inspiration with the increasing amount of light. (And that is the most notable and sure change in Finnish spring at least.) If new hobbies would usually be started during spring time, I'd see myself always starting too many of them to handle.

There would not be spring without the other three seasons. That's one reason I like about living in Finland. However, I'm also one of those, who need to check and agree their life facts once in a while in order to be on track if this is what I want. From all the countries in the world, I'm currently living in Finland and I'm happy about it. And there are adventures right here in my home country as well.

Today was a specific spring day for me. It was time to wear the sneakers. After being sick for couple of days, the winter had vanished surprisingly fast. No snow at all on the roads to the university! How can a small fact like that cheer up your mood in such a surprising way?

Deep inside I know that soon I'll be wishing that the grit would already have been cleaned away, roads would be dry, and the light as endless as it would be waiting for all the spontaneous adventures all day and night (google nightless nights pictures and you'll know what I mean). But those are not the times yet, this moment comes first. I want to notice the moments like this, and that's why I write.

There's a saying: Yesterday is history, tomorrow is a mystery, but today is a gift.

That is why it is called the present. ~Beowülf, Today Is a Gift (My motivation song of this spring, feel free to check it out.)

Inside-läppää itsensä kanssa

Olen löytänyt Narnian. Tie sinne käy nyppylän yli, ohi pihojen ja kerrostalokeskittymän. Kapeaksi tallattu polku vie vinottain halki hämärän aukion, jonka takaa kulkee reitti oksien lomasta avautuvaan toiseen maailmaan. Kolme syvää hengitystä ja käsivarsien pyöräytys, kevyt hyppy eteenpäin. Tämä löytö on omistettu kokonaan minulle.

Naurattaa. Mieleeni piirtyy edellisen illan videoprojektini kohtaus huvittavine liikkeineen. Kappale tarttuu ja musiikkivideon groovia on pakko kokeilla. Jos joku nyt näkisi, mitä lie ajattelisi. Onneksi ei liiemmin kiinnosta. Sokerikuorrutetut puut, kokonaiseksi verkostoksi muodostuvat polut ja kaukaa loistavat valot luovat tunnelman, joka on kuin toisesta maailmasta. Tässä maailmassa ei ole huolia, ja aika kulkee omaa tahtiaan.

Punertava kajo taivaalla on kai sitä kuuluisaa valosaastetta. Etäisyyden takia se toimii miellyttävämpänä valaistuksena kuin suoraan yläpuolella loimottavat katulamput. Täydellisessä universumissa sitä ei ehkä olisi, mutta tänään se kuuluu kaupungista löytyvän hiljaisuuden huumaan. Mietin, missä määrin on suotavaa nähdä ongelmat mahdollisuuksina. Onko väärin tarjota keskustelua yhden täydellisenä pitämänsä ratkaisun sijaan?

Täällähän on valoisaa kuin päivällä. Suupielen kääntyvät hymyyn, tietäjät tietää. Vaikka kuinka rakastan kohtaamisia, elämäntarinoiden ja kokemusten jakamista, välillä kaikkein kauneinta on selityksen tarpeettomuus. On mahdoton löytää toista ihmistä, joka olisi jakanut samat lapsuusperinteet, teini-iän yksinäisyyden, soittolistat, lempiruuat, inhokkiopettajat ja identiteettikriisit. Eikä ole tarkoituskaan. Tässä hetkessä on tärkeämpää se, haluammeko todella ymmärtää vai tyydymmekö kliseisiin, tiiän miltä susta tuntuu, kyllä kaikki selviää kun vaan luottaa prosessiin.

Lopulta yksi polun haara kaartaa omakotitalon pihan reunaan, ja pikemmin kuin huomaankaan, edessä on lukuisia kertoja tallattu tuttu tie. Katson taakseni, kaikki näyttää tavalliselta. Sisäänkäynnin voi kai löytää vain jos on valmis kohtaamaan itsensä.

“Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi mutta tunnet itsesi, mahdollisuutesi voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa.” ~Sunzi, Sodankäynnin taito.

Katulamppujen loiste paljastaa lumihiutaleparven. Se on kuin ötökkäarmeija tai vuoto tähtipölysäiliössä. Tunnenko ihmistä, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Osaanko nauraa sen kanssa, vaikka toiminta leimattaisiin hulluudeksi? Ainakin aion pitää kiinni sisäpiirivitseistäni entistä tiukemmin.

Kuva: © Juuso Maalismaa

Inside jokes with yourself

I have found Narnia. Up to the hill, past to the yards and through the neighbourhoods, the way there goes. A narrow diagonal path divides a dusky meadow, and behind it opens a door to another world. Taking three deep breaths, moving my arms around once and jumping a little. This treasure will be only for myself.

I’m laughing. Thinking about yesterday night’s video project of mine makes me want to try the moves of a music video. What if someone would see me now? I’m happy I don’t care too much at the moment. Frozen trees, whole network of snowy paths and lights shining from distance are creating an atmosphere which is like from another world. This world knows no sorrow, and the time runs as it wants.

Reddish light in the sky must be the famous light pollution. Thanks to the distance, its limited glow makes it more pleasant than the light of a streetlamp. Perfect universe might not have it, but today it’s part of the beautiful and surprising quietness found in the city. I’m thinking, how far you can go using problems as opportunities. Is it right to offer conversation instead of one and only solution?

It’s as bright as during the day. I cannot help smiling, only a few people know why. No matter how much I love meeting new people, sharing life stories and experiences, sometimes the most beautiful moments are those, where no explanation is needed. It is impossible to find another person who has experienced the same childhood traditions, youth loneliness, music playlists, favourite foods, disliked teachers and identity crises. And it’s not the purpose either. In this moment it’s more important, if we really want to understand, or if we go with the clichés, I know how you’re feeling, everything will be alright if you just trust the process.

Eventually, the path leads back to the well-known neighbourhoods, and sooner than I expect, I’m on a street I have walked on plenty of times. I look back and everything seems to be ordinary. Apparently you can only find the entrance once you are ready to face yourself.

"If  you know the enemy and yourself, you need not fear the result of a hundred battles. If you know yourself but not the enemy, for every victory gained you will also suffer a defeat. If you know neither the enemy nor yourself, you will succumb in every battle." ~Sun Tzu, The Art of War

The streetlamp light reveals the snowflakes. It reminds of an insect army or a spillover of a star dust storage. Do I know the person I’m spending the most time with? Do I dare the laugh with that person, even though it would be judged as madness? At least I will hold on to my inside jokes even tighter.

Busy being on an adventure

Näillä sanoilla olisi mieli tehnyt päivittää WhatsApp-status, kun rymistelin risukossa eteenpäin. Sitten muistin, että akku loppui.

Lähdin tänään farkuissa ja kumppareissa iltaseikkailulle, kuten nyt kuka tahansa itseään kunnioittava kaupungissa asuva seikkailusielu konsanaan. Merenrannassa kahlatessa mietin, kuinka elämä onkaan saanut minut ymmärtämään, miten paljon tarvitsen omaa aikaa ajatusteni selvittelyyn sekä niiltä pakenemiseen. Siellä, kaislojen kahistessa tuulen ja aaltojen niitä liikuettaessa, purjeveneiden seilatessa himmeän auringonlaskun horisonttiin, ja niemen kärjessä kohoavan majakan seistessä ylväänä, maailmaa on helppo rakastaa.

Haisaappaat rantaveteen upotettuina päätin ikuistaa tuon hetken liikkuvaksi kuvaksi. Pimenevä näyttö, lyhyt välähdys toiminnan paluusta, lopullinen sammuminen. Lapsenomainen harmitus huuhtoutui aaltojen kohinaan. Parempi kai vain yrittää painaa tämä hetki mieleensä. Kesän viimeisiä hyttysiä, polun kosteustilannetta kyselevä lenkkeilijä, kaukaa kuuluva auton kiihdytys. Ruskaretki kaupungin laitamilla.

Olen viime vuosina päässyt tutustumaan kiitettävään määrään uusia ihmisiä. Etenkin toisia kansallisuuksia edustavien tuttavuuksien kanssa yksi lempipuheenaiheistani on kunkin oman maan ylpeydenaiheet. Omalla kohdallani tuo lista muodostuu asioista, joita ikävöin muualla ollessani: sauna, ruisleipä ja metsä. Ruoka yhdistää useita listauksia, luontosuhteen vertailu puolestaan paljastaa jotain, joka muiden kysymysten kautta jäisi usein käsittelemättä.

Yksi seikka, jonka tuon mielelläni esiin Suomen "eräkulttuurista", on se, ettei metsään meneminen edellytä "retkeilijästatusta" tai harrastajaryhmän luonteenomaista varustelua. Täällä sadetakki on arkipäivää työmatkoilla, ja kumppareilla voi tallustella niin ostoskatuja kuin kaislaryteikköjä pitkin. Meillä on jokamiehenoikeudet ja kansallinen kampanja, joka rohkaisee nukkumaan ulkona.

Rantakaislikosta suuntasin lenkkeilijän utelemaan suuntaan, sillä paras seikkailu on seikkailu, jossa takaisin tullaan eri reittiä, parhaassa tapauksessa löydetään kokonaan uusi. Onneksi oli kumpparit, viidakkoveitsikään ei olisi ollut pahitteeksi. Farkkuja en kuitenkaan katunut, sillä ne muistuttivat sopivasti kaupunkitiistaista. Joskus hiljaisuus ja luonto, jotka löytyvät kaupungista omalla tavallaan yllättäen, ovat juuri niitä, jotka edustavat termiensä puhtainta merkitystä. Käsite tarvitsee vastakäsitteen tullakseen ymmärretyksi. Kaupungissa tuo vertailukohta on helppo löytää.

Lopulta selvitin tieni takaisin polulle ja sieltä ruohokentälle. Kimalteleva syyskaste, horisontissa häilyvät auringon viimeiset säteet, kiltisti paikallaan odottava pyörä. Täällä olen vapaa. Täällä voin hengittää. Seikkailussa.


P.S. Kaikessa tietoteknisessä arvaamattomuudessaan puhelin oli päättänyt säilyttää kuvaamani 15 minuuttia, joten ei hätää. WhatsApp-statuksen päivitys onnistui myös kotiinpaluun jälkeen.

Note to self from summer 2018