Elämä kuin palapeli

Lautapelit, palapelit, sanaleikit. Parhaita lapsuudessa, parhaita nyt. Kuluttaa aikaa, tehdä ja olla yhdessä, murtaa jäätä. Aika lentää ja suomalaisuuden turhat kommunikointiestot häviävät. Saman varjolla kai sitä pienenä otettiin kontaktia leikkikenttäkollegoihin, kuin nyt uusiin illanistujaiskasvoihin.

Jokin viehättää kokonaiskuvan esiin saamisessa, vaikka siinähän se kannessa komeilee. Reunapalat, kehyksinä kokonaisuudelle. Kolot, kulmat ja ulokkeet. Etsi oikea värimaailma, pyöritä, pyöritä, vaihda paikkaa, vaihda palaa. Hakekaa sakset. Mutta eteenpäin vie se tunne, kun palalle löytyy oikea paikka ja sen muiden rinnalle satojen joukosta juuri oikea. Etsintä on tuottanut tulosta, aivomyrsky saatu päätökseen, lopputulos on taas piirun verran lähempänä.

Samanlaisen ahaa-elämyksen saamiseen ei tarvita kuin kertaalleen aikaisemmin nähdyn rakennuksen löytäminen sattumalta uudelleen ja sitä kautta kartalle pääseminen. Kun antaa jalkojen viedä, ne vievät useimmiten juuri sattumalta parhaisiin paikkoihin; pepernotenfabriekiin, maanalaisille kävelykaduille tai yllättävän äänimailman aukiolle, muutamia mainitakseni. Uteliaisuus on elämysten ja oppimisen äiti. Milloin ja miten se muodostuu, halu puskea tuhatpalainen kokoon? Mitä jos joltain puuttuisi tämä ominaisuus? Miksi joidenkin suurin nautinto löytyy toisten teosten hajottamisesta?

Palojen loppuessa kiitoksena silmien eteen aukeaa kannen kuvan kanssa identtinen tuotos. Jännitystä riittää loppuun asti mahdollisesti hukkaan joutuneiden palojen lukumäärässä. Pienet uudet ymmärrykset ovat elämän palkintoja, kokonaiskuva täydentyy hiljalleen. Identtistä mallia ei ole, eikä palojen lukumäärä ole rajattu. Tahdon koota suuren tai ainakin monipalaisen. Enkä pelkää yrittää.

Muuttuu kuin Hollannin sää

Auringossa on helppo hymyillä ja sateessa kurtistaa kulmiaan. Se, että ilmat vaihtuvat kuin sormia napsauttamalla, tukee täällä käytävää tunteiden vuoristorataa. Toisaalta ei voi tietää tulevaa, eikä ehkä saada niitä kokonaan aurinkoisia päiviä, mutta toisaalta mikään ei tunnu paremmalta kuin sateen jälkeen pilvien takaa paljastuva aurinko. Silloin on helppo unohtaa.

Tänään koettiin taas malliesimerkki hollantilaisesta säästä. Aamulla aurinko paistatteli oikein olan takaa, mutta iltapäivällä sateelle ei näkynyt lopppua. Epänormaalia oli se, että tämä oli osattu ennustaa kohtalaisen hyvin. Ennalta arvaamatta kasvoille putoavien vesipisaroiden sijaan auringonpaistetta myös seurasi ensin varoittava, pilvinen taivas. Sopivaan tiedottomuudessa elämiseen on saanut täällä tottua. Samalla kuitenkin arvostus rutiineja kohtaan on noussut, ja onhan ihmisen jostain pidettävä kiinni. Sen konkretisoituminen, että ei todella voi hallita tulevia hetkiä, on osa positiivista muutosta.

Sitä elämä on. Etenkin täällä. Ei voi tietää mitä odottaa, tai ainakaan mitä eteen lopulta tulee. Voi odottaa pahinta ja varautua kauheimpaan. Tai sitten voi antaa päivän tulla toisensa jälkeen ja luovia äkillisten myrskyjen läpi. Opetella nauttimaan sateesta, sillä sekin on jonkun lempisää. Ja eihän lätäköissä hyppimistä voi vastustaa. Kumpparimuoti, tervetuloa myös Hollannin kaduille!

Tuntemattoman vastaanottaminen mahdollisuutena, sitä se on. Jatkuva ihmettely, sitä se vaatii. Tähtitaivasta ei näy ja se hämmentää. Valo vähenee kummallisen hitaasti, mutta se on ihanaa. Koulun pihalla kuulee silti juttua, että pimeys se tällä hetkellä nin väsyttää. "To be successfully adapted to the Netherlands, one should have a precise watch, a busy agenda and be constantly complaining about the weather." Ehkä kaikkien suomalaisten pitäisi tulla tänne small talkinsa opettelemaan. Onnea on sää, joka ehtii vaihtua päivässä niin monta kertaa, etteivät puhenaiheet lopu kesken.