Lampaita moottoriteiden varsilla

Lampaita moottoriteiden varsilla

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Huokailen, siis olen

Rakastan elämää täällä ja sen mahdollisuuksia. Rakastan hollantilaisten luovuutta mahdollistaa mahdottomuuksia. Luistelin tänään sisäliikuntakeskuksessa, jossa voi muun muassa myös lasketella. Mitä ei ole, se rakennetaan. Rakastan sitä kun uskaltaa kerta kerralta luottaa hollantiinsa yhä enemmän.

Rakastan sitä, että olen saanut tutustua niin huippuihin tyyppeihin eri puolilta maailmaa. Kokemuksia niin erilaisista taustoista voisi kuunnella loputtomiin, ja itsestään sekä kulttuuristaan jakaa mielellään aidosti kiinnostuneille. Avartavimmat keskustelut tulevat kaukaa, sieltä missä en ole vielä koskaan käynyt. Olen myös niin onnellisessa asemassa, että useimpien näiden samojen risteysten kautta kulkeneiden kanssa on tehnyt mieli antaa polkujen kohdata uudestaan, jatkaa yhteydenpitoa ja tavata vaikka kahvilassa toisen paikkakunnanvaihdoksesta huolimatta. Piirakat ja pari tuntia vierähtivät kuin siivillä. Rakastan myös sitä kun onnistun tavoitteessani, eikä ulkomaalaisuutta kielen perusteella huomata. Tällä kertaa sain palvelun täysin hollanniksi, koska en pyytänyt englanninkielistä ruokalistaa.

Rakastan sitä, että voi sopia jo pidemmän aikaa samaan suuntaan, välillä yllättävänkin yhteisiä polkuja kulkeneen parhaan kaverin kanssa tapaamisen millon minnekin päin maata, syödä hyvin, jatkaa loputonta keskustelua aina siitä mihin viimeksi jäätiin ja nauraa sitä sydämensä kyllyydessä tuntuvaa naurua. Tänään Delft ja juustofondue.

Rakastan pyöräilyn viilettävää tunnetta, ajatteluun tarjoamaa aikaa ja kulkemisen rajoittamattomuutta, sitä, että voi lähteä kun pääsee lähtemään ja itse vaikuttaa myös matkan nopeuteen. Rakastan sitä tunnetta, kun illalla tuntuu siltä, että kaiken tapahtumarikkauden taakse aamuun on päivää pidempi matka. Rakkautta on erityisesti se, että tietää saavansa odotettuja vieraita pian.

Kaiken keskellä kuitenkin löytää itsensä ajattelemasta, että jotain puuttuu. Löytymättä jääneen jälkiruokajäätelön lisäksi mahanpohjassa kutkuttelee jokin toinenkin onttous. Kaipuu lähelle, mutta niin kauas. Aika on pitkä matka. Tiedottomuus pukeutuu tietoon siitä, että perillä en vielä ole, mutta menossa oikeaan suuntaan. Kaikki on suhteellista, mutta kaikki tarvitsevat välillä muistutuksen mittasuhteista. 

lauantai 13. helmikuuta 2016

Helmikuun 14.

En ole koskaan pitänyt ystävänpäivää juurikaan kaupallista juhlaa kummempana. Ystäviä pitäisi muistaa arvostaa muulloinkin, mutta ehkä ihmismieli tarvitsee tällaisen muistutuksen, syyn muistamiseen. Tosiasia kuitenkin on, että sen lähestymistä ja läsnäoloa on tässä maailmassa hyvin vaikea olla huomaamatta. Niinpä tämä päivä yhdistettynä elämän vaihteleviin tunnetiloihin täällä, saa olon tuntumaan jollain hämmentävällä tavalla harvinaisen yksinäiseltä. Siksi, koska en saa asiaa unohdettuakaan, yritän kääntää tilanteen mahdollisuudeksi. Ottaa muistutuksesta vaarin ja muistaa. Joten äiti, isä, veli, poikakaveri, ystävät lähellä ja kaukana, isovanhemmat, isotädit, serkut, tädit, setä, eno ja kummit, tämä on omistettu teille.

Täällä maailmalla sitä vaan tajuaa, miten hyvät lähtökohdat onkaan saanut elämään ja kuinka paljon läheisiä ympärilleen. Kuinka paljon oppeja, maalaisjärjen ääntä, rakkautta, sisäpiirivitsejä, tarpeellista hulluutta, sisarussolidaarisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, lukemattomia vaalimisen arvoisia hetkiä, hyväksytyksi tulemista, kuuntelevia korvia, vahvoja esikuvia ja olkapäitä. Ja kuinka tärkeää onkaan, että elämässä on ihmisiä, joille voi vyöryttää kaiken valituksensa, ärsytyksensä ja osoittaa kiukkunsa ja mykkäkoulunsa. Ja silti nämä ihmiset jaksavat ja antavat minun olla juuri minä, kaikkine epätäydellisyyksineni. 

Nämä ihmiset ovat tehneet eteeni asioita, joista en luultavasti tiedä puoliakaan. He ovat tehneet sen pyydettäessä, mutta mikä tärkeämpää, myös yllättäen ja pyytämättä, kun itse olisin ajatellut sitä vähiten tarvitsevani. He eivät ole antaneet periksi, ja sillä tavalla siirtäneet osan tuota periksiantamattomuutta myös minuun. He ovat kannustaneet minua lähtemään, luottaen siihen, että löydän takaisin. He ovat antaneet sykäyksen lähteä etsimään, samalla luultavasti tietoisina siitä, että aivan samanlaisena en matkaltani palaa. 

Arvostan teitä, olette tärkeitä. Mainitsen sen liian harvoin. Kiitos kaikesta, teitä on ikävä.

Ps. Kävin tänään Ikeassa ollakseni henkisesti lähempänä Suomea, ja siten suurta osaa teistä. Kohta myös ystävä ja Rotterdam. Onneksi en ole aivan niin yksin täällä kuin välillä tuntuu. 

tiistai 26. tammikuuta 2016

Kevät tapahtuu tänään

Reilu viikko sitten satoi lunta. Tai oikeammin rakeita, mutta muuttuu se maa valkoiseksi niidenkin seurauksena. Ainakin ohikiitäväksi hetkeksi, jonka jälkeen on jo vaikea uskoa itseään, että olisi todella nähnyt sen tapahtuvan. Yhtenä aamuna maa on ollut valkoinen. Toisena aamuna kanaali oli hennossa jäässä. Mutta ei, talvea täällä ei minulle ole ollut. Ei, vaikka paikalliset kuinka olisivat kulkeneet talvitakeissaan useamman kuukauden. Ei, vaikka häivähdys lumen valkoisuutta säilyisi varjoisimmissa kulmissa useamman päivän.

Kevät tuntuu silti aina keväältä, vaikka aurinko olisi lämmittänyt, tai ylipäätään paistanut vuoden ympäri. Kevät tuntuu silti omalta, ja taas yhdeltä syyltä rakastaa.  Kevään voi aistia, sen voi haistaa. Sen voi tuntea iloisena kuplahteluna jalkapohjissaan ja sormen päissään, mielessään. Yhtäkkiä on taas yli kymmenen astetta lämmintä. Yhtäkkiä niin ikään ympärivuotisen ruohon rinnalle alkaa puskea uutta elämää. Yhtäkkiä huomaat tarkistavasi kuluvaa päivämäärää. Kyllä, tammikuussa voi tosiaan nähdä jo ensimmäisten kukkien nousevan. En voi olla varma siitä, etteikö pakkasöitä enää tule, mutta tiedän, että kevät on jo enemmän kuin ilmoittanut tulostaan.

Ostin suklaamoussea annospakkauksessa, koska vanukasta ei ollut tarjolla puolta litraa pienemmissä pakkauksissa. Elämä on oikeastaan aika hyvää. Ehkä mielentila nimeltään kevät saa sen aikaan.


perjantai 15. tammikuuta 2016

Kasvaminen

Se näkyy monissa pienissä asioissa. Se näkyy siinä, että alkaa yhä useammin sisälähtösesti ajatella, että tästäkin selvitään kuten niistä aiemmista kerroista, jolloin tilanne tuntui yhtä toivottomalta. Se näkyy siinä, kun Jenni the perfektionisti huomaa epäonnistuneensa kaikista yrityksistään huolimatta. Mutta myöntää sen. Ja tajuaa, että selvisi silti. Maailma ei kaatunutkaan, vaan itse asiassa otti harvinaisen pehmeästi vastaan. 

Se näkyy siinä, että siitä varmimmasta julkisyhteydestä myöhästyminen aiheuttaa tällaisen inspiraatiotunnekuohun. Se näkyy siinä, että yrittämistä ei lopeteta, vaikka se reppu unohtuisi. Sen sijaan aletaan hiomaan uutta suunnitelmaa. Se näkyy siinä, että myöhemmässä bussissa istuessaan on turha vilkuilla tramiin ehtimisen ajan hupenemista jatkuvasti. Sillä hetkellä ei todella voi tehdä muuta kuin olla ja antaa ajan kulua. (Ja kirjoittaa.)

Se näkyy siinä, ettei halua jatkuvasti olla säröttömässä turvassa, vaan uskaltaa katsoa silmiin myös sitä ohuempaa kristallilasia jalkojensa alla. Mutta se näkyy myös siinä, että tietää haluavansa säilyttää sen tietyn pahimpaan varautumisen tuoman turvan. On nähnyt vaihtoehtoja elämässä ja jo osannut luokitella toisia niistä omimmikseen. Se näkyy siinä, että on joku käsitys siitä mitä haluaa. 

Sen ei toisaalta ajattelisi näkyvän ulospäin, mutta samalla tietää, että se ei voi olla näkymättä. Se näkyy siinä, että antaa sen näkyä. 

Elämä on epäonnistumisia, kiireessä juoksemisia ja sen miettimistä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä on itseensä pettymisen hetkiä, epätoivoa. Mutta aina epäonnistumisista ei tarvitse oppia täydellisemmäksi ihmiseksi, joskus pitää oppia paremmaksi epäonnistujaksi. 

Myöhästyin bussista. Unohdin repun. Myöhästyin vaihtoyhteydestä. Juoksin sateessa. Päämäärässäni olin viisi minuuttia myöhässä. Jotenkin se kannatti.