Miksi lähteä järjestötoimintaan?

Reilu vuosi sitten tammikuussa summasin ensimmäistä vuottani AIESEC Oulun hallituksessa. Nyt puheenjohtajakauteni päätyttyä kirjoitin yliopistolle raporttia saadakseni järjestötoiminnan hyväksiluettua tutkinnossani opintopisteinä. Kokonaisuudesta käsin on jotenkin aina helpompi listata matkan varrella kertyneitä oppeja, ja ajattelin tallentaa nuo pohdinnat myös tänne blogiin, jotta voin niitä jälleen viimeistään vuoden päästä muistella.

Opintopisteisiin vaaditun raportin kirjoittaminen sujui yllättävän helposti, sillä onnekseni aloitin viime vuoden alussa ahaa-elämyksieni listauksen kaiken tapahtuneen lomassa. Ja niitähän kertyikin - 20 sivun verran - kokeilkaa jos uskallatte! Tässä seuraa parhaita paloja.

Mitä oikein tein?

Puheenjohtajan pestissä vastasin AIESEC Oulun paikallistoiminnasta. Koordinoin tiimiä, jonka tehtävänä oli huolehtia niin jäsenistöstä, rahallisesta kannattavuudesta kuin YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisten projektien toimivuudesta sekä Suomessa että ulkomailla.

Vastuullani oli paikallisen toimintasuunnitelman tekeminen ja sen mukaan etenemisen varmistaminen, valtakunnallisten ja globaalien tavoitteiden kanssa linjassa olemisen varmistaminen, sekä erilaisissa konferensseissa ja kokouksissa edustaminen.

Mitä opin tästä kaikesta?

Tiimiä johtaessani opin, kuinka ihmisiä yhdistävä yhteinen päämäärä tuo hyvinkin erilaisia persoonia saman tavoitteen taakse. Opin, miten tuo tavoite kirkastetaan yhdessä sekä jokaiselle henkilökohtaisesti. Opin, että johtajan täytyy olla se, joka muistaa, miltä voittaminen tuntuu, sillä siitä tunteesta löytyvää toivoa tarvitaan silloin kun asiat eivät meinaa edetä.

Tiimihengen luomisessa elintärkeä seikka on avoimen ilmapiirin luominen. Jokaisen on pystyttävä olemaan rehellisesti oma itsensä, ja tuomaan omat mielipiteensä ilmi mielipiteinä, ilman että niiden takia tuomitaan ihminen niiden takana. Ainoastaan tällaisen avoimuuden kautta tiimi saa käyttöönsä jokaisen jäsenen parhaat puolet, jotka kehittyvät entisestään ilmapiirin tukiessa niitä.

Opin päätöksenteosta, sen tärkeydestä, vaikeudesta ja moniulotteisuudesta. Tehdyt päätökset eivät yleensä ole kaikkien mielestä niitä parhaita, ja tämän takia perustelut tehdylle päätökselle on ehdottoman tärkeää tuoda esiin. 

Jos mahdollista, on hyvä myös valottaa muiden vaihtoehtojen perusteluja, ja kertoa miksi niitä ei nähty yhtä varteenotettavina. Myös päätöksenteossa korostuu siis avoimuus niin ilmapiirissä, joka on vaihtoehdoista käydyille keskusteluille avoin, kuin teknisessä puolessa, joka noudattaa vallan jakamista päätöksentekoelimille.

Opin, että asioita saa aikaan, kun yhteisössä vallitsee tekemisen meininki. Tällaisen ympäristön luominen onnistuu, kun uskaltaa unelmoida ja tekee sen yhdessä. Yllättävän moni asia on saavutettavissa, kun sen pilkkoo tarpeeksi pieniin osiin. 

Tilanteissa, joissa ei tiedä, mitä tehdä, kannattaa alkaa tekemään jotain. Aloittaa voi esimerkiksi kysymällä itseltään: “Mitä en tällä hetkellä tiedä?”. Aina on oltava valmis keskustelemaan, kokeilemaan ja oppimaan.

Opin ryhmän ja yksilön kehityksen tukemisesta. Opin käyttämään kuuntelemista ja oikeiden kysymysten kysymistä strategisesti seuraavien askelmerkkien löytämiseen: mitä halutaan saavuttaa, mikä on seuraava askel sen suuntaan, missä ollaan nyt, mitkä ovat vaihtoehdot, mitä aiotaan tehdä seuraavaksi.

Opin budjetoimaan. Opin panostamaan tehtävänkuvan selkeyteen, sillä ymmärsin tiedossa olevien odotusten lisäävän tekijän motivaatiota. Yhtä tärkeää on kuitenkin myös tietää, milloin on tehnyt tarpeeksi, ja voi pitää tauon hyvällä omalla tunnolla.

Yhtenä tärkeimmistä ja suurimmista opeista on kuitenkin se, mitä opin itsestäni ihmisenä. Itsetuntemus yhdistettynä itseluottamuksen syventymiseen ovat antaneet entistä parempia valmiuksia niin ymmärtää omaa toimintaa stressitilanteissa, kuin kykyjä kohdata ja ohjata muita ihmisiä, sekä luoda yhteyksiä erilaisista taustoista huolimatta.

Yliopisto-opiskelu ja järjestötoiminta

Kaiken kaikkiaan olen ehdottoman tyytyväinen, että tuo vajaat kolme vuotta sitten yliopisto-opinnot aloittaessani liityin AIESECiin. Opiskelu yliopistossa antaa ehdottoman tärkeät valmiudet laajojen tietomäärien käsittelyyn, niiden järjestelmälliseen analyysiin ja omien vastuiden kunniakkaaseen loppuunviemiseen. Opiskelujen ohessa tapahtunut aktiivisuus on kuitenkin mielestäni se, mikä loppujen lopuksi eniten vaikuttaa omien ajatusten, kykyjen ja tulevaisuuden mahdollisuuksien muovaamiseen.

Uskon, että tulevaisuudessa työnteon muuttuessa projektiluontoisemmaksi ja suurempaa itseohjautuvuutta vaativaksi kaikki vapaa-ajalla kasvatettu oman osaamisen määrä tulee nostamaan merkityksellisyyttään työnhaussa. Myös useassa paikassa toitotettu verkostoituminen koki järjestötyön ansiosta mielessäni matkan kirosanasta hauskanpitoon.

Sain kuulla näiden kolmen vuoden aikana ihmettelyjä siitä, kuinka aktiivisen järjestötoiminnan voi yhdistää opinnoissa suunnitellusti etenemiseen. Kysymys onkin aiheellinen, sillä omat rajansa on tärkeä tuntea. 

Toivoisin kuitenkin, että opiskelun ohella tapahtuvaan järjestötoimintaan osallistumista tuotaisiin yleisesti vahvemmin esiin ja siihen rohkaistaisiin entistä enemmän. Voi nimittäin olla niinkin, että sopiva kiireen ja mielenkiintoisten asioiden tekeminen saa itse asiassa laittamaan elämän paremmin järjestykseen. Minulle kävi niin.

---

  

Tästä tulikin melkoinen romaani, joten onnitteluni, mikäli jaksoit lukea tänne asti! Olisi mielenkiintoista kuulla, minkälaisia kokemuksia muilla on järjestötoiminnan tai esimerkiksi itselle tärkeän mutta aikaa vievän harrastuksen yhteensovittamisesta.

Jos kansainvälinen järjestötoiminta kiinnostaa, lisätietoa AIESECista löytyy osoitteesta aiesec.fi. Vastaan myös mielelläni kysymyksiin, sillä sattumalta kyseinen organisaatio on tullut näiden vuosien aikana melko tutuksi. ;)

To be or not to be confident

A week ago I wouldn't have believed where a new pair of black shoes can get me. But then second hand store happened and the International Women's Day of today was around the corner. That combination was enough to inspire me to wake up at 6 am and to go for a mission.

Yesterday morning I headed to the university to start the day with something else than studying. I had little butterflies in my stomach when changing the shoes. Everybody must be looking at me (like they wouldn't have more important things to do).

Where could I find a quiet place to have a photo shoot? Well, my dear, you decided to come to the university, it might be a challenge. This is how living on the edge excites me even in every-day life. Luckily it was the holiday week, so the corridors were rather empty, even on a Finnish level.

I am tall. High heels of any height make me a little taller. This hasn't been the easiest thing to digest and has made me hear comments for this feature of mine. "You don't even need to wear high heels to look like a model" or "good luck with finding a man taller than you".

Nowadays I can laugh along the comments. But being in the "size of a model" has not always felt like a compliment. I really didn't know how to take it, because on the other hand, model career was typically associated with "waste of brain". So I probably thanked and said something about not planning to become a model. I didn't feel pretty, nor I didn't want to be stupid.

I was totally not comfortable with how I looked, and I guess I was not alone with that among all the other teenagers. If I remember correctly, most of the time I didn't care, but then there were those moments when I wished I would have been anyone else in the world, and if I just could have had a face of someone else.

Walking down to the university corridors with my high heels, the distances felt longer and the echo from the walls louder than ever before. That one thing I didn't take into consideration with the emptiness.

The two main feelings when walking around were "pleaase don't look for too long" and "wuaaah I feel so powerful". One kind of experience of empirical science - to analyse people's reaction is my way of coping with uncomfortable situations. Feel free to use!

The strategy of empirical science thinking is actually pretty recently implemented. Before my coping hints have included for example dancing, taking classes of acting, and picking up every opportunity to travel that I was offered. Those gave me the possibility of having a moment as that someone else in practice, and bit by bit thought me how to enjoy moments with new people, strangers. Through those strategies I was also able to start broadening my thinking with anyone I met.

Changes in how do you see yourself won't happen overnight, that's for sure. It takes time, but in my opinion you can have an effect on the meaningfulness of the years that will pass anyway. Now, I don't have a career of a model, but that doesn't stop me from getting excited of spending a regular day in a gala skirt.

Today being the International Women's day, I thought it to be a good reason to celebrate where I have gotten so far. Also, what would be a better time to encourage, share stories or to complain together with everyone else who is on a same journey?

For all of you, and as a reminder for myself, always be courageous, and dare to take that one step higher of which you have been dreaming. Sometimes all it takes, is to literally pull on those high heels only to walk around the university.

And it might start with just a small thought, you don't always need to plan an adventure a year in advance. Why not doing it tomorrow as the first thing when you wake up?

My #BalanceForBetter pose

(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

What can one person do?

I recently encountered one of the biggest disappointments of my life. This happened after twice taking part in an application process, where you truly need to believe in your own capabilities, find the connection between your strengths and the required contribution and have great love towards the community around you. Your why, how and what need to be made crystal-clear not only for yourself, but also communicated to the others. Once those have been discovered, only thing you can do is to give your best and have confidence in being able to take it to the very end. And then you have to trust in the knowledge and understanding of the decision-makers.

  

During the two and a half years working in an organisation that I deeply love, this hasn’t anyway been the only disappointment. The problems in my own volunteering project led to resigning from the cooperation with the local community, and one year ago I was disappointed in myself of making a ridiculous mistake of choosing a wrong email address as a recipient. I do believe that all the faced disappointments have had their lessons, and so made me a stronger version of myself. But I cannot deny the fact, that they wouldn’t have made me feel small and incapable of making an impact.

In a world of over 7 billion inhabitants it’s not surprising to feel powerless. The harsh truth is that you won’t be understood by everyone you meet, and there might also be people who are not ready to question the things they have always seen to be right. However, you can on some level decide, whether these people will make you to surrender or to be a champion. And even in cases where you would lose on paper, you might still have created an impact.

Putting yourself out there for the opportunities requires a lot of courage and trust. Sometimes it asks for adapting an attitude of even if they would say you cannot, you just need to show them what you are made of. Sometimes, the results will show in a slight change in the ways of working, lighting up the spark in someone’s eyes, or planting a seed of a better future. And if you see the relevance of these little things, they’ll be your reasons why all the disappointments are worth encountering.

Ironically, for me the experience of getting rejected from the position, made me reflect on my capabilities on two ways. Firstly, it really made me feel just a small human being with limited affecting possibilities. Secondly, I have never felt so powerful after losing something. I think indeed, that it was a loss, but what it also meant, was a tank full of confidence boost. I realized, that I’m really capable of big things. And I don’t say it to make myself to feel happier or more satisfied with the loss, I say it because that’s how I decided to move forward from the disappointment. And because going through this was my way of not ending up regretting not to have tried it out fully.

In the end, not all the impact will be achieved by winning. When I’m next time asking myself, what can one person do, I have one more situation reminding me of the power of an individual. The power to be humble and fierce at the same time. And I believe, the source of that power is in daring to stand up, taking the opportunities and walking them through with confidence, by choosing a road towards the things you value.

P.S. Disappointments in life rarely come without opening new doors. Soon after these news I got an invitation to an interview, for which there is now space in my calendar. ;)