Oodi maanantaille

Elämä on valintoja, joissa pienet asiat merkitsevät. Jokaisena aamuna voi nukkua pitkään tai yllättää itsensäkin lähtemällä liikkeelle ennen kahdeksaa, vaikka minkään maailman velvoite ei niin vaatisi. Parasta ovat yllätyskyykyt, joita sopivan rajaamattomissa aikataulusuunnitelmissaan pääsee tekemään. Tähän maanantaihin niitä mahtui.

Aamu alkoi Lidliin jonottamalla. Kokemus sinänsä, ja hauskaa oli se, ettei sitä edes tarvinnut tehdä yksin. Eväskroissantti mukaan, ja hetken voi kuvitella olevansa kuin matkalla. Kotikaupungin kadut auringonpaisteessa, ihmiset matkalla arkeensa. Bussissa hymyilyttää. Olen kuin suurikin irtiottaja, sillä en ole suuntaamassa vielä yliopistolle. Hyvän mielen tunnelmissa jatkuu pyörähdys kotona, pikasiivous ja tiskaus, ja matka jatkuu.

Pyöräilymatkat ovat pientä elämän terapiaa. Ne toimivat hetkinä, jolloin ei käytännössä voi tehdä muuta kuin ajatella, joten omille mietteilleen ja tuntemuksilleen saa kiireessäkin hyvällä omalla tunnolla antaa aikansa. Suhtautumiseni ohikulkijoihin ja vastaantulijoihin vaihtelee paljolti oman mielentilan mukaan. Välillä täydessä uppoutuneisuudessaan ei huomaa tuttuakaan tien kulkijaa, toisina hetkinä haluaisi kohdata jokaisen tuntemattoman katseen, hymyillä, ja jopa syöksyä halaamaan. Luulen, että tällaisesta tempauksesta kuvan luominen edes hulluimmissa elämänilonpuuskissaan on tarttunut mukaan maailmalta - omasta tilastaan, ja varsinkaan onnestaan, hymyn vaihtaminen ei ole mitään pois. Parhaimassa tapauksessa se saattaa jopa tarttua.

Mitäpä olisi päivä ilman turhautuneisuutta ja saavuttamattomia tavoitteita tekemättömien töiden listallakaan. Tämä yhdistettynä kärjistyneeseen keskusteluun, nälkään ja sosiaaliähkyyn antaa pyöräilylle taas uutta tarmoa ja tuulettelun tunnelmaa. Pitkiä hengenvetoja vetäen ja isompaa vaihdetta käyttäen tukikohtaan ruisleivälle, vaatteiden vaihto ja tunti elämästä omistettuna tanssille. Paluumatkan auringonlaskussa maailma on taas niin hyvä ja kaunis. Maisema tuo mieleensä lauseopin tunnilla kirjoitetun lauseen: Nyt minun on hyvä olla, kokijan genetiivirakenne.

Tarinat haasteiden takana

Ryhmä yläasteikäisiä vertailee kouluoloja kiinalaisen vapaaehtoisen kanssa. Silmät laajenevat, kun selviää, kuinka vähän aasialaiseen opiskeluelämään todella mahtuu vapaa-aikaa. Brasilialainen vapaaehtoinen saa kaikessa aurinkoisuudessaan vanhukset suostumaan valokuvattaviksi tuloksena vuosikalenteri täynnä iloisia kasvoja. Kotitaloustunnin pojat innostuvat kansainvälisistä kokkailuista niin, että opettaja saa ihmetellä harvinaisen keskittynyttä käyttäytymistä. Kielitaitoaan epäilevät oppilaat saavat onnistumisen kokemuksia heidän keskellensä saapunutta saksalaista haastatellessaan.

Edellä mainitut väläykset ovat palasia itsensä haastamisen tarinoista. Tarinoista, joiden ansiosta muun muassa yhä useammilla mailla on tutut kasvot uutisia lukevan yhdeksäsluokkalaisen mielessä. Toisesta kulttuurista saunan, revontulien ja yöttömän yön maahan saapuneet vapaaehtoiset saavat vastuun kantaa projektinsa suunnittelusta käytäntöön. Tehtävä ei ole helppo eikä ongelmitta selvitä, mikä on oikeastaan puoli projektia. Mikään ei ole valmista syntyessään, joten jostain on aina lähdettävä liikkeelle. Itsemme omien kykyjemme rajamaille asettamalla kohtaamme usein ne suurimmat ja pelottavimmat vastoinkäymiset. Miksi kukaan lähtisi omasta tahdostaan kohti tuollaista mustaa tuntematonta?

Vapaaehtoisia Oulun alueella koordinoidessani saan itse omassa roolissani olla aitiopaikalta seuraamassa heidän kehitystään erisuuruisten vaikeuksien kautta voittoon, oman itsensä paremmiksi versioiksi. Kaikki persoonat ja tarinat ovat erilaisia. Jokaisella tarinalla on oma päähaasteensa. Yhtymäkohta näiden kaikkien erilaisuuksien keskellä on onnistuminen haasteiden jälkeen, tarinoiden kohokohta. Siinä missä henkilökohtaisen haasteen selättäminen tuo voittajafiiliksen, saman tunteen näkeminen toisessa on jollain tapaa vielä kauniimpaa. Se alun haparointi, joka muuttuu loisteeksi silmissä yllättävienkin ratkaisujen löydyttyä sekä suunnitelmiin että haasteisiin. Ne lukemattomat hymyn huulille tuovat tarinat, joita matkan varrella on mukaan kertynyt. Ne ovat asioita, joiden takia haluaa tarjota kaiken tukensa myös sinne johtavan tien varrella. Niiden takia myös jokaisella lähtemisellä ja lähtijällä on tarkoituksensa.

Johtajuusominaisuuksien kehittäminen, AIESECin ydinajatus, onnistuu vain haastavien olosuhteiden kautta. Ongelmanratkaisukeskeisyys, itsensä tunteminen, maailmankansalaisuus sekä kyky kertoa muille ajatuksistaan tuo loiste silmissään ja saada innokkuus tarttumaan, toimivat ominaisuuksien osa-alueina. Sen lisäksi, että tarjoamme vapaaehtoisille tähän kehitykseen mahdollisuuden, otamme haasteita vastaan myös itse. Jokaisen tarinan kautta tavoitettu parempaa maailmaa kohti pyrkivä silmäkulman loiste on saavutus. Ja jokainen päivä on mahdollisuus uuden tarinan alulle.

Teksti julkaistu myös: https://aiesec.fi/vapaaehtoisprojektit-suomessa/ 

Keskeneräinen puoli-ihminen

Kolme kuukautta siihen tarvittiin, mutta nyt on verhot ikkunassa, taulu ja peili seinällä, eikä yhtään pahvilaatikkoa nurkassa. Tuntuu hyvältä, siltä, että kaikki on kohdallaan. Jollain tavalla koko elämä tuntuu olevan paremmin järjestyksessä, kun huonessa jokaiselle tavaralle on oma paikkansa. Järjestelemättömyyttä tai ylijärjestystä ei tarvitse kestää vain joksikin muuksi sen kautta tullakseen. Itselleni luontevalla tavalla toimiminen ei tee minusta huonompaa ihmistä, toisin kuin saatoin luulla. Huolettomuus ei synny huolia pölyttymään jättämällä.

Oppia elämään keskeneräisyyden kanssa. Näin olin kirjoittanut ylös joku aika sitten. "Tää, koska ei hitsi tätä loputonta keskeneräisyyden tunnetta", oli lisätty perään myöhemmin. Elämässä ei ole pahitteeksi pyrkiä etenemään, oppimaan virheistään ja kehittämään itseään. Kulkemisen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua "vanhan itsensä" unohtaen. Omiin vahvuuksiin keskittymisen ei tarvitse tarkoittaa heikkouksien kehittämättä jättämistä, vaan niissä vellomisen lopettamista. Jos elämä tuntuu paremmalta hallitun kaaoksen sijaan rennon sekaisuuden loistaessa poissaolollaan, ei ole syytä hukkua sekavuuteen vain näyttääkseen itselleen siihen pystyvänsä.

Saavutin tänään pieniä asioita; aamupalaksi ahkerana lättyjä, astiat tiskasin heti syönnin jälkeen, yhden kurssin rästitehtävät kiritty, haalareihin ensimmäinen merkki ommeltu. Viikonlopun aikana löysin useammasta välistä aikaa ihmisille, sain sen kauan odottaneen muuttojärjestelyn vietyä loppuun, ehdin leipoa. Eivät ne hommat tänäänkään mihinkään loppuneet, tehtäviä riittää ja vessa on yhä pesemättä, mutta siksi sitäkin suurempi saavutus oli osata lopettaa kaikesta huolimatta.

Ehkä maailman murheet eivät muuttuisi sen suuremmiksi, vaikka niitä ei aina kantaisi uneen saakka. Ehkä keskeneräisyyden kanssa elämään oppiminen ei tarkoita sen enempää omasta tilastaan luopumista kuin kokonaan valmiiksi tulemista. En voi olla kukaan muu kuin oma itseni, joten miksi haluaisin muuksi tullakaan. Vinoon jääneen peilin jätin muistuttamaan siitä, että välillä keskeneräinenkin riittää jonkin paremman saavuttamiseen.

Jää

Yksi taas takana ja uusi edessä. Saavutinko jotain? Mitä jäin kaipaamaan? Vuodenvaihde ja sen reflektoinnit saavat ajattelemaan omia tavoitteitaan ja niiden paikkansapitävyyttä tässä hetkessä. Kaipa ihminen etsii omaa paikkaansa jatkuvasti, vuosi on vain keino vertailla ennen ja jälkeen -tuloksia, elämän tarkoituksellisuutta sekä sitä, mistä se kumpuaa.

Ilman merkityksellistä käsitystä itsestään ja saavutuksistaan, missään muussakaan ei liene järkeä. Jos sillä, mitä minä teen, ei ole arvoa minulle, kuinka sillä voisi olla sitä muillekaan? Ainakaan toiminnan syvällisemmällä tasolla, sillä tekemisistäni varmasti heijastuu se, onko asia minulle enemmän kuin vain yksi tehtävä muiden joukossa.

Voiko tällä oman paikkansa löytämisellä olla jotain tekemistä konkreettisen sijainnin kanssa? Mikä on ympäristön merkitys tietynlaiseen tärkeyden tunteeseen? Erilaiset maailmankolkat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia. Osa niistä on suoria olosuhdekysymyksiä, osa liittyy kulkuyhteyksiin, osa poliittiseen tilanteeseen tai arvokysymyksiin. Kaikkia mahdollisuuksia ei pieni ihminen elämänsä aikana ehdi hyödyntää, mutta tuleeko jossain vaiheessa ehdoton tunne siitä, että tämä on minun paikkani? Voiko nykypäivänä olettaa tällaisen tunteen kestävän lopun elämää? Ymmärrän, mikä saa lähtemään, mutta en ole vielä ymmärtänyt, mikä oikeastaan saa jäämään.

Jääminen ei selvästi ole ainakaan muodissa. Lyhyt nettihaku sanalla 'stay' tuo tullessaan muun muassa sitaatit "No reason to stay is a good reason to go" ja "Go where you feel the most alive". Jäämiselle syitä antamisen sijaan vastaan tuleekin vain kehotus lähteä. Kukaan ei halua jäädä jälkeen, ja jäädä eläkkeelle on vain jokin kaukaisuudessa kenties joskus odottava "sitten kun".

Mitä oikeastaan edes on jäädä? Yhtäkkiä tuntuu kuin sanaa voisi käyttää vain äärimmäisessä lopullisuudessa; jäädä unholaan, jättää jälki. Onko jääminen koskaan tietoista ja suunnitelmallista? Vai onko vain tämänhetkinen tunne oikeasta? Tunne, joka joskus kestää vain pienen hetken, joskus taas noissa aatoksissaan voi tulla viipyneeksi ennalta arvattua pidempään. Ratkaisu jäänee jokaisen itsensä selvitettäväksi.