To be or not to be confident

A week ago I wouldn't have believed where a new pair of black shoes can get me. But then second hand store happened and the International Women's Day of today was around the corner. That combination was enough to inspire me to wake up at 6 am and to go for a mission.

Yesterday morning I headed to the university to start the day with something else than studying. I had little butterflies in my stomach when changing the shoes. Everybody must be looking at me (like they wouldn't have more important things to do).

Where could I find a quiet place to have a photo shoot? Well, my dear, you decided to come to the university, it might be a challenge. This is how living on the edge excites me even in every-day life. Luckily it was the holiday week, so the corridors were rather empty, even on a Finnish level.

I am tall. High heels of any height make me a little taller. This hasn't been the easiest thing to digest and has made me hear comments for this feature of mine. "You don't even need to wear high heels to look like a model" or "good luck with finding a man taller than you".

Nowadays I can laugh along the comments. But being in the "size of a model" has not always felt like a compliment. I really didn't know how to take it, because on the other hand, model career was typically associated with "waste of brain". So I probably thanked and said something about not planning to become a model. I didn't feel pretty, nor I didn't want to be stupid.

I was totally not comfortable with how I looked, and I guess I was not alone with that among all the other teenagers. If I remember correctly, most of the time I didn't care, but then there were those moments when I wished I would have been anyone else in the world, and if I just could have had a face of someone else.

Walking down to the university corridors with my high heels, the distances felt longer and the echo from the walls louder than ever before. That one thing I didn't take into consideration with the emptiness.

The two main feelings when walking around were "pleaase don't look for too long" and "wuaaah I feel so powerful". One kind of experience of empirical science - to analyse people's reaction is my way of coping with uncomfortable situations. Feel free to use!

The strategy of empirical science thinking is actually pretty recently implemented. Before my coping hints have included for example dancing, taking classes of acting, and picking up every opportunity to travel that I was offered. Those gave me the possibility of having a moment as that someone else in practice, and bit by bit thought me how to enjoy moments with new people, strangers. Through those strategies I was also able to start broadening my thinking with anyone I met.

Changes in how do you see yourself won't happen overnight, that's for sure. It takes time, but in my opinion you can have an effect on the meaningfulness of the years that will pass anyway. Now, I don't have a career of a model, but that doesn't stop me from getting excited of spending a regular day in a gala skirt.

Today being the International Women's day, I thought it to be a good reason to celebrate where I have gotten so far. Also, what would be a better time to encourage, share stories or to complain together with everyone else who is on a same journey?

For all of you, and as a reminder for myself, always be courageous, and dare to take that one step higher of which you have been dreaming. Sometimes all it takes, is to literally pull on those high heels only to walk around the university.

And it might start with just a small thought, you don't always need to plan an adventure a year in advance. Why not doing it tomorrow as the first thing when you wake up?

My #BalanceForBetter pose

(Vain) ihmisiä

Unelmat, elämän käännekohdat, huolet, kiitollisuuden aiheet. Hetkiä arjesta, tarinoita kohtaamisista. Jotain yhteistä ja jotain omaa, joka muuttuu jaetuksi tullessaan kiehtovalla tavalla uudeksi. Tätä kai on ihmisyys, kaikkine maailmanlaajuisine ulottuvuuksineen ja toisaalta vain olemisena - tässä, nyt, läsnä.

Ihmisyyteen liittyen haluan kertoa teille tarinan eräästä mieleenpainuneesta ryhmäytymisharjoituksesta, johon taannoin osallistuin. Tässä harjoituksessa osallistujia pyydettiin piirtämään elämäntarinansa aikajanana paperille. Itselle tärkeitä tapahtumia listatessaan yksittäiset hetket alkoivat näyttäytyä jatkumona, toisiinsa johtavina päätöksinä. 

Kun oman tarinan pääpiirteet oli esitelty, itselleni merkittävin jatkokysymys keskittyi siihen tärkeimpään hetkeen, käännekohtaan. Pienen pohdinnan jälkeen paikansin sen määrätietoisesti lukiovalintani aikaan. Päätös lähteä lähikunnan ympyröistä kaupunkiin, epävarmana ihmisenä ilmaisutaitopainotteiseen lukioon, on ollut tähänastisen elämäni suurin yksittäinen oma päätökseni, joka on tehnyt minusta sen mitä olen tänään.

Elämäntarinoiden ryhmäytymisharjoitukseen tykästymiseni kumpuaa mitä luultavimmin kiinnostuksestani merkityksellisiä keskusteluja kohtaan. Jo jonkin aikaa, ehkä tuon harjoituksen innoittamana, oma henkilökohtainen keskustelun aloittamisen lempikysymykseni on ollut elämäntarinan jakaminen. Jostain syystä tätä utelua on ollut helpompi toteuttaa uusien tuttavuuksien kanssa, joiden kanssa teiden tietää risteävän vain jokseenkin ohikiitäväksi hetkeksi. Ehkä juuri sen lyhytaikaisuuden haurauden turvin on helpompi jakaa laajoja kertomuksia arkipäiväisten tuntemuksien sijaan. 

Jokin aika sitten kävin elämäntarinakeskustelun myös arkipäiväkeskustelujen ympäristössä ystävieni kanssa. Tällaisessa tilanteessa kysymyksessä ei ollut niinkään ikkuna tuntemattomaan, vaan syvempi ymmärrys ja pidemmältä aikaväliltä kerättyjen tiedonjyvien sijoittuminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suosittelen.

Keskustelujen lisäksi ihmisiä yhdistää myös unelmointi, etenkin kun se tehdään yhdessä. Unelmointi oli myös yksi AIESEC-vapaaehtoisprojektini kantava teema, ja kuusi viikkoa ulkomailla opettivat muun muassa sen, että jo unelmien ääneen sanominen voi saada ihmeitä aikaan. Yhtä lailla elämän ihmeellisyyteen kuuluvat kuitenkin pettymykset, joita ei saisi peittää kiiltokuvamaisen positiivisuuden alle. Kuinka paljon tätä tapahtuukaan jatkuvasti ympärillämme, ja kuinka usein itse näytämme vain sen teennäisen positiivisen puolemme? 

Olemmeko luomassa yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jossa tietynlaiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset? Tähän varaukselliseen positiivisuuspohdintaan minut pysäytti huomio eräässä Instagramin storyssa. Niinkin pienillä aloitteilla on merkitys, ja nuo aloitteet ovat täysin meidän käsissämme.

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat julkaisseet kampanjan, joka rohkaisee kohtaamiseen ja tarinoiden jakamiseen. Kunnioittaen kuunteleminen, tilan antaminen ja yleistämisen välttäminen ovat kampanjan peruspilareita. Osallistua voi kuka tahansa, missä tahansa.

Nyt, hyvä lukija, sinut on haastettu. Tänään (jos luet tätä illalla, saat loppuviikon aikaa ;D) on sinun tilaisuutesi kokeilla, miltä tuntuu aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa opiskelija- tai työpaikkaravintolassa. Tai kysyä se seuraava kysymys läheiseltä ihmiseltäsi, jota voit aina pyrkiä ymmärtämään paremmin. 

Mitä jos et tiedä, mistä aloittaa? Miten olisivat unelmat, elämän käännekohdat, huolet ja kiitollisuuden aiheet? Kuvittele, minne kaikkialle se aloituskysymys voikaan keskustelun viedä!

Mikä on sinun tapasi olla, kohdata ja kuunnella #vainihmisia?

What can one person do?

I recently encountered one of the biggest disappointments of my life. This happened after twice taking part in an application process, where you truly need to believe in your own capabilities, find the connection between your strengths and the required contribution and have great love towards the community around you. Your why, how and what need to be made crystal-clear not only for yourself, but also communicated to the others. Once those have been discovered, only thing you can do is to give your best and have confidence in being able to take it to the very end. And then you have to trust in the knowledge and understanding of the decision-makers.

  

During the two and a half years working in an organisation that I deeply love, this hasn’t anyway been the only disappointment. The problems in my own volunteering project led to resigning from the cooperation with the local community, and one year ago I was disappointed in myself of making a ridiculous mistake of choosing a wrong email address as a recipient. I do believe that all the faced disappointments have had their lessons, and so made me a stronger version of myself. But I cannot deny the fact, that they wouldn’t have made me feel small and incapable of making an impact.

In a world of over 7 billion inhabitants it’s not surprising to feel powerless. The harsh truth is that you won’t be understood by everyone you meet, and there might also be people who are not ready to question the things they have always seen to be right. However, you can on some level decide, whether these people will make you to surrender or to be a champion. And even in cases where you would lose on paper, you might still have created an impact.

Putting yourself out there for the opportunities requires a lot of courage and trust. Sometimes it asks for adapting an attitude of even if they would say you cannot, you just need to show them what you are made of. Sometimes, the results will show in a slight change in the ways of working, lighting up the spark in someone’s eyes, or planting a seed of a better future. And if you see the relevance of these little things, they’ll be your reasons why all the disappointments are worth encountering.

Ironically, for me the experience of getting rejected from the position, made me reflect on my capabilities on two ways. Firstly, it really made me feel just a small human being with limited affecting possibilities. Secondly, I have never felt so powerful after losing something. I think indeed, that it was a loss, but what it also meant, was a tank full of confidence boost. I realized, that I’m really capable of big things. And I don’t say it to make myself to feel happier or more satisfied with the loss, I say it because that’s how I decided to move forward from the disappointment. And because going through this was my way of not ending up regretting not to have tried it out fully.

In the end, not all the impact will be achieved by winning. When I’m next time asking myself, what can one person do, I have one more situation reminding me of the power of an individual. The power to be humble and fierce at the same time. And I believe, the source of that power is in daring to stand up, taking the opportunities and walking them through with confidence, by choosing a road towards the things you value.

P.S. Disappointments in life rarely come without opening new doors. Soon after these news I got an invitation to an interview, for which there is now space in my calendar. ;)

Inside-läppää itsensä kanssa

Olen löytänyt Narnian. Tie sinne käy nyppylän yli, ohi pihojen ja kerrostalokeskittymän. Kapeaksi tallattu polku vie vinottain halki hämärän aukion, jonka takaa kulkee reitti oksien lomasta avautuvaan toiseen maailmaan. Kolme syvää hengitystä ja käsivarsien pyöräytys, kevyt hyppy eteenpäin. Tämä löytö on omistettu kokonaan minulle.

Naurattaa. Mieleeni piirtyy edellisen illan videoprojektini kohtaus huvittavine liikkeineen. Kappale tarttuu ja musiikkivideon groovia on pakko kokeilla. Jos joku nyt näkisi, mitä lie ajattelisi. Onneksi ei liiemmin kiinnosta. Sokerikuorrutetut puut, kokonaiseksi verkostoksi muodostuvat polut ja kaukaa loistavat valot luovat tunnelman, joka on kuin toisesta maailmasta. Tässä maailmassa ei ole huolia, ja aika kulkee omaa tahtiaan.

Punertava kajo taivaalla on kai sitä kuuluisaa valosaastetta. Etäisyyden takia se toimii miellyttävämpänä valaistuksena kuin suoraan yläpuolella loimottavat katulamput. Täydellisessä universumissa sitä ei ehkä olisi, mutta tänään se kuuluu kaupungista löytyvän hiljaisuuden huumaan. Mietin, missä määrin on suotavaa nähdä ongelmat mahdollisuuksina. Onko väärin tarjota keskustelua yhden täydellisenä pitämänsä ratkaisun sijaan?

Täällähän on valoisaa kuin päivällä. Suupielen kääntyvät hymyyn, tietäjät tietää. Vaikka kuinka rakastan kohtaamisia, elämäntarinoiden ja kokemusten jakamista, välillä kaikkein kauneinta on selityksen tarpeettomuus. On mahdoton löytää toista ihmistä, joka olisi jakanut samat lapsuusperinteet, teini-iän yksinäisyyden, soittolistat, lempiruuat, inhokkiopettajat ja identiteettikriisit. Eikä ole tarkoituskaan. Tässä hetkessä on tärkeämpää se, haluammeko todella ymmärtää vai tyydymmekö kliseisiin, tiiän miltä susta tuntuu, kyllä kaikki selviää kun vaan luottaa prosessiin.

Lopulta yksi polun haara kaartaa omakotitalon pihan reunaan, ja pikemmin kuin huomaankaan, edessä on lukuisia kertoja tallattu tuttu tie. Katson taakseni, kaikki näyttää tavalliselta. Sisäänkäynnin voi kai löytää vain jos on valmis kohtaamaan itsensä.

“Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi mutta tunnet itsesi, mahdollisuutesi voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa.” ~Sunzi, Sodankäynnin taito.

Katulamppujen loiste paljastaa lumihiutaleparven. Se on kuin ötökkäarmeija tai vuoto tähtipölysäiliössä. Tunnenko ihmistä, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Osaanko nauraa sen kanssa, vaikka toiminta leimattaisiin hulluudeksi? Ainakin aion pitää kiinni sisäpiirivitseistäni entistä tiukemmin.

Kuva: © Juuso Maalismaa

Inside jokes with yourself

I have found Narnia. Up to the hill, past to the yards and through the neighbourhoods, the way there goes. A narrow diagonal path divides a dusky meadow, and behind it opens a door to another world. Taking three deep breaths, moving my arms around once and jumping a little. This treasure will be only for myself.

I’m laughing. Thinking about yesterday night’s video project of mine makes me want to try the moves of a music video. What if someone would see me now? I’m happy I don’t care too much at the moment. Frozen trees, whole network of snowy paths and lights shining from distance are creating an atmosphere which is like from another world. This world knows no sorrow, and the time runs as it wants.

Reddish light in the sky must be the famous light pollution. Thanks to the distance, its limited glow makes it more pleasant than the light of a streetlamp. Perfect universe might not have it, but today it’s part of the beautiful and surprising quietness found in the city. I’m thinking, how far you can go using problems as opportunities. Is it right to offer conversation instead of one and only solution?

It’s as bright as during the day. I cannot help smiling, only a few people know why. No matter how much I love meeting new people, sharing life stories and experiences, sometimes the most beautiful moments are those, where no explanation is needed. It is impossible to find another person who has experienced the same childhood traditions, youth loneliness, music playlists, favourite foods, disliked teachers and identity crises. And it’s not the purpose either. In this moment it’s more important, if we really want to understand, or if we go with the clichés, I know how you’re feeling, everything will be alright if you just trust the process.

Eventually, the path leads back to the well-known neighbourhoods, and sooner than I expect, I’m on a street I have walked on plenty of times. I look back and everything seems to be ordinary. Apparently you can only find the entrance once you are ready to face yourself.

"If  you know the enemy and yourself, you need not fear the result of a hundred battles. If you know yourself but not the enemy, for every victory gained you will also suffer a defeat. If you know neither the enemy nor yourself, you will succumb in every battle." ~Sun Tzu, The Art of War

The streetlamp light reveals the snowflakes. It reminds of an insect army or a spillover of a star dust storage. Do I know the person I’m spending the most time with? Do I dare the laugh with that person, even though it would be judged as madness? At least I will hold on to my inside jokes even tighter.