Jää

Yksi taas takana ja uusi edessä. Saavutinko jotain? Mitä jäin kaipaamaan? Vuodenvaihde ja sen reflektoinnit saavat ajattelemaan omia tavoitteitaan ja niiden paikkansapitävyyttä tässä hetkessä. Kaipa ihminen etsii omaa paikkaansa jatkuvasti, vuosi on vain keino vertailla ennen ja jälkeen -tuloksia, elämän tarkoituksellisuutta sekä sitä, mistä se kumpuaa.

Ilman merkityksellistä käsitystä itsestään ja saavutuksistaan, missään muussakaan ei liene järkeä. Jos sillä, mitä minä teen, ei ole arvoa minulle, kuinka sillä voisi olla sitä muillekaan? Ainakaan toiminnan syvällisemmällä tasolla, sillä tekemisistäni varmasti heijastuu se, onko asia minulle enemmän kuin vain yksi tehtävä muiden joukossa.

Voiko tällä oman paikkansa löytämisellä olla jotain tekemistä konkreettisen sijainnin kanssa? Mikä on ympäristön merkitys tietynlaiseen tärkeyden tunteeseen? Erilaiset maailmankolkat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia. Osa niistä on suoria olosuhdekysymyksiä, osa liittyy kulkuyhteyksiin, osa poliittiseen tilanteeseen tai arvokysymyksiin. Kaikkia mahdollisuuksia ei pieni ihminen elämänsä aikana ehdi hyödyntää, mutta tuleeko jossain vaiheessa ehdoton tunne siitä, että tämä on minun paikkani? Voiko nykypäivänä olettaa tällaisen tunteen kestävän lopun elämää? Ymmärrän, mikä saa lähtemään, mutta en ole vielä ymmärtänyt, mikä oikeastaan saa jäämään.

Jääminen ei selvästi ole ainakaan muodissa. Lyhyt nettihaku sanalla 'stay' tuo tullessaan muun muassa sitaatit "No reason to stay is a good reason to go" ja "Go where you feel the most alive". Jäämiselle syitä antamisen sijaan vastaan tuleekin vain kehotus lähteä. Kukaan ei halua jäädä jälkeen, ja jäädä eläkkeelle on vain jokin kaukaisuudessa kenties joskus odottava "sitten kun".

Mitä oikeastaan edes on jäädä? Yhtäkkiä tuntuu kuin sanaa voisi käyttää vain äärimmäisessä lopullisuudessa; jäädä unholaan, jättää jälki. Onko jääminen koskaan tietoista ja suunnitelmallista? Vai onko vain tämänhetkinen tunne oikeasta? Tunne, joka joskus kestää vain pienen hetken, joskus taas noissa aatoksissaan voi tulla viipyneeksi ennalta arvattua pidempään. Ratkaisu jäänee jokaisen itsensä selvitettäväksi.

Haloo, haloo

Puhelin soi. Hän vastaa. Tarjolla houkutteleva tilaisuus. Selittelyn määrästä päätellen alkaa kysymysvyöry. Menneisyys tulvii kasvoille, aivan kuten aikaisemmillakin kerroilla. "En ole enää sellainen." Ainakin halu todistaa se itselleen on kova. Millä koota itsensä aloittaakseen tarinansa jälleen kerran?

Niin usein olen kohdannut hetkiä, joissa olen toivonut olevani joku toinen. Joku kyvykkäämpi, rohkeampi tai itsevarmempi. Joku luovempi, taiteellisempi tai nautiskelevampi. Joku, joka osaisi olla vähäänkin tyytyväinen mutta välittäisi sitäkin enemmän. Joku, jolla olisi enemmän aikaa ja loputtomasti voimavaroja.

Ihmismieli on kummallinen. On niin paljon helpompaa keksiä puutteita kuin listata jo olemassa olevia resursseja. On liian helppoa jäädä ihailemaan muita ajatellen, ettei minusta ole heidän tavoin yltämään suuriin saavutuksiin. Menestyvien ihmisten takana on kuitenkin muutakin kuin rohkaisevat puolisot. Kaikki ovat lähteneet liikkelle jostain. Lähtöasetelmat eivät ole olleet tasavertaiset, mutta ponnistelua on tarvittu jokaisesta niistä käsin. Minun lähtötilanteeni suomalaisena korkeakouluopiskelijana on silti etuoikeutetumpi kuin usein tulee ajatelleeksi. Selittelyyn on siis kaikkea muuta kuin varaa.

Haloo, haloo? Yhteys pätkii. Epäonnistumisen filmi on valmis aloittamaan pyörintänsä. "Jos vain saisin edes kerran aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä." Kuuluvuus palaa. Muutama sana, soittajan lopullinen suhtautuminen jää epäselväksi. Puhelu päättyy, hiljaisuus. Tien toisella puolella ikkunasta loistavat runsaat jouluvalot ja hienojen leivosten kuvajaiset. Ruudun sillä puolen olevien ihmisten ei tarvitse kyseenalaistaa mahdollisuuksiaan.

Kauniimpaa

Päivä, joka toi tullessaan useampia muutoksia kuin aamulla osasin aavistaakaan. Viikko, joka oli opettanut venymään, mutta myös entistä enemmän aikatauluttamaan ja järjestämään - hallitsemaan. Väsymys, joka tuntui ylitsepääsemättömältä useamman kerran, mutta jäi toiseksi, koska vastassa oli jotain suurempaa - halu muuttaa houkuttelevat mahdollisuudet päätöksiksi.

Hain tänään ylpeänä ensimmäisen koskaan päätoimittamani lehtipainoksen. Opin viisaamman esimerkkiä seuraamalla, kuinka yliopiston pyörätelineiden kettinkejä voi hyödyntää. Jännitin haastattelua, tulin valituksi, jännitin vielä vähän enemmän. Tein valintoja, jotka tarkoittivat myös jostain toisista luopumista, mutta olen ylpeä niistäkin; kaikkea ei todellakaan tarvitse kerralla ehtiä. Rohkeutta on myöntää se. Itsetuntemusta on asettaa kokemustensa perusteella rajojaan aina uudestaan. Nämä sanat on omistettu myös eräälle samankaltaisia tunteita tänään kohdannelle voittajalle, joka tietää kyllä ketä tarkoitan. ;)

Sain myös kuulla, että työtäni ja ajatuksiani arvostetaan. Tunsin kuuluvani joukkoon. Minusta oltiin ylpeitä. Minusta pidetään. Kokemus, joka saa aina yhtä luottavaiselle mielelle. Olen tehnyt jotain oikein. Jokaisen tulisi saada kokea vastaanvanlaisia hetkiä riittävän usein. Haluan oppia tuottamaan muille sellaisia hetkiä. Haluan muistaa, kuinka tarpeelliseksi ne saivat minut tuntemaan itseni; eivät turhantärkeäksi, mutta arvokkaaksi. Kunpa tietäisittekin, ihmiset ympärilläni, kuinka arvokkaita olette. Kunpa osaisinkin sanoittaa sitä useammin.

Joulu tulee, puut hehkuvat talven loistossaan, ilma on on raikasta hengittää. Elämä on tässä ja se on niin hyvää. Huomenna aion nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja nauttia siitä. Mielessäni hymyilen myös sille, kuinka ihanaa on, että pitkään nukkuminen on sopivasti harvinaisuus. Harvinaisuudet ovat aina arvokkaimpia keräilykohteita. En halua koota valtavirran mukaista postimerkkialbumia, ainakaan vain siksi, että muutkin tekevät niin. Haluan, että kokoelmani jokaisella merkillä on tarkoitus minulle. 

Osata(pa) rakastua aina uudelleen kuin ensimmäistä kertaa

Tällä hetkellä on helppo vastata kysymykseen, milloin teit viimeksi jotain ensimmäistä kertaa. Olen hypännyt uuteen tuntemattomaan elämään, vaikka samanaikaisesti enemmän omaani kuin koskaan. Olen löytänyt, olen oppinut, olen voittanut itseni ja hahmotellut omaa arkeani. Kaupunki, jonka luulin jollain tasolla tuntevani, on jo nyt tarjonnut seikkailuja, joista en osannut edes haaveilla. Aina ei tarvitse lähteä kauas. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tällainen ajatus pysyy vallitsevana. Vietettyään tarpeeksi kauan poissa voi silti ainakin hetken taas ihastua uudelleen siihen vanhaan ja "tuttuun".

Mikä sitten saa ihastumaan uudelleen? Miksei elämäniloa voi kaataa purkista? Miksi markkinoilta ei vieläkään löydy päivämme valoisista puolista hoksauttavia vaaleanpunaisia laseja? Luulen, että olemme kaikki päättymättömällä harmaan sävyjen erottamisen kurssilla, matkalla kohti kirkaampaa värikarttaa. Jos ja kun tulen unohtamaan, millaista kaikki oli uutena, listaan tähän muutamia hetkiä. Mennyttä ei voi elää uudestaan, mutta silmänsä voi aukaista nähdäkseen paremmin.

Se tunne, kun pakahdut onnesta pyöräillessäsi aikaisemmin tuntemattomia siltoja pitkin. Se tunne, kun katsot kauneinta näkemääsi kaupunkiauringonlaskua yhdeksännestä kerroksesta ja linnut lehahtavat lentoon kuin tervehtiäkseen. Kun ihmisyys iloineen ja suruineen ei ole kadonnut minnekään, vaikka kaupunki on eri. Kun pääset opastamaan eksyneen matkailijan lentokentälle vievän bussin pysäkille. Kun kysyt itse neuvoa, ja sinua autetaan, vaikka ihmiset tuntuvat olevan aina yhtä hämmästyneitä tuntemattomien kesken tehdystä keskustelunavauksesta.

Arki on pieniä askelia, vaikka sen itsenäisyyteen hyppääminen on yksi elämän loikka. Arki on kauppareissuja uusin silmin kotimaassaan. Se on kasaantuvia tehtäviä, hoitamattomia asioita, aikaisia aamuja ja maksettavia laskuja. Tähän kaikkeen sisältyy kuitenkin käsittämättömän paljon ihania ihmisiä, naurua ja niin pieniä kuin suuriakin keskusteluja sekä jaettua ymmärryksen hiljaisuutta. Herätyskellon armottomuuden vastapainona on rauhallisen kotoisa aamukirjasto, työmäärän sisällön mielekkyys kertoo, että suunta on oikea. Nyt elän unelmaani täällä, sillä unelmaa tämä on. Joskus siitä täytyy muistuttaa itseään, mutta se on totta niin kauan kuin tulen samaan lopputulokseen.

Hymyillä. Pitää ovea auki. Leipoa joulutorttuja ja tarjota niitä kämppiksille. Todistaa ilon pisaroita, joiden luuli puutuvan. Uskaltautua saunaan asti siellä yhdeksännen kerroksen hulppeissa maisemissa. Hengittää vapautta ja mahdollisuuksien tuulta kaupungin valoissa. Uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Kulkea kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Olen muuttanut ja olen muuttunut. Muutos saa meidät näkemään uutta. Haluan tehdä uudesta rakastamisen arvoisen.