Helmikuun 14.

En ole koskaan pitänyt ystävänpäivää juurikaan kaupallista juhlaa kummempana. Ystäviä pitäisi muistaa arvostaa muulloinkin, mutta ehkä ihmismieli tarvitsee tällaisen muistutuksen, syyn muistamiseen. Tosiasia kuitenkin on, että sen lähestymistä ja läsnäoloa on tässä maailmassa hyvin vaikea olla huomaamatta. Niinpä tämä päivä yhdistettynä elämän vaihteleviin tunnetiloihin täällä, saa olon tuntumaan jollain hämmentävällä tavalla harvinaisen yksinäiseltä. Siksi, koska en saa asiaa unohdettuakaan, yritän kääntää tilanteen mahdollisuudeksi. Ottaa muistutuksesta vaarin ja muistaa. Joten äiti, isä, veli, poikakaveri, ystävät lähellä ja kaukana, isovanhemmat, isotädit, serkut, tädit, setä, eno ja kummit, tämä on omistettu teille.

Täällä maailmalla sitä vaan tajuaa, miten hyvät lähtökohdat onkaan saanut elämään ja kuinka paljon läheisiä ympärilleen. Kuinka paljon oppeja, maalaisjärjen ääntä, rakkautta, sisäpiirivitsejä, tarpeellista hulluutta, sisarussolidaarisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, lukemattomia vaalimisen arvoisia hetkiä, hyväksytyksi tulemista, kuuntelevia korvia, vahvoja esikuvia ja olkapäitä. Ja kuinka tärkeää onkaan, että elämässä on ihmisiä, joille voi vyöryttää kaiken valituksensa, ärsytyksensä ja osoittaa kiukkunsa ja mykkäkoulunsa. Ja silti nämä ihmiset jaksavat ja antavat minun olla juuri minä, kaikkine epätäydellisyyksineni. 

Nämä ihmiset ovat tehneet eteeni asioita, joista en luultavasti tiedä puoliakaan. He ovat tehneet sen pyydettäessä, mutta mikä tärkeämpää, myös yllättäen ja pyytämättä, kun itse olisin ajatellut sitä vähiten tarvitsevani. He eivät ole antaneet periksi, ja sillä tavalla siirtäneet osan tuota periksiantamattomuutta myös minuun. He ovat kannustaneet minua lähtemään, luottaen siihen, että löydän takaisin. He ovat antaneet sykäyksen lähteä etsimään, samalla luultavasti tietoisina siitä, että aivan samanlaisena en matkaltani palaa. 

Arvostan teitä, olette tärkeitä. Mainitsen sen liian harvoin. Kiitos kaikesta, teitä on ikävä.

Ps. Kävin tänään Ikeassa ollakseni henkisesti lähempänä Suomea, ja siten suurta osaa teistä. Kohta myös ystävä ja Rotterdam. Onneksi en ole aivan niin yksin täällä kuin välillä tuntuu. 

Kevät tapahtuu tänään

Reilu viikko sitten satoi lunta. Tai oikeammin rakeita, mutta muuttuu se maa valkoiseksi niidenkin seurauksena. Ainakin ohikiitäväksi hetkeksi, jonka jälkeen on jo vaikea uskoa itseään, että olisi todella nähnyt sen tapahtuvan. Yhtenä aamuna maa on ollut valkoinen. Toisena aamuna kanaali oli hennossa jäässä. Mutta ei, talvea täällä ei minulle ole ollut. Ei, vaikka paikalliset kuinka olisivat kulkeneet talvitakeissaan useamman kuukauden. Ei, vaikka häivähdys lumen valkoisuutta säilyisi varjoisimmissa kulmissa useamman päivän.

Kevät tuntuu silti aina keväältä, vaikka aurinko olisi lämmittänyt, tai ylipäätään paistanut vuoden ympäri. Kevät tuntuu silti omalta, ja taas yhdeltä syyltä rakastaa.  Kevään voi aistia, sen voi haistaa. Sen voi tuntea iloisena kuplahteluna jalkapohjissaan ja sormen päissään, mielessään. Yhtäkkiä on taas yli kymmenen astetta lämmintä. Yhtäkkiä niin ikään ympärivuotisen ruohon rinnalle alkaa puskea uutta elämää. Yhtäkkiä huomaat tarkistavasi kuluvaa päivämäärää. Kyllä, tammikuussa voi tosiaan nähdä jo ensimmäisten kukkien nousevan. En voi olla varma siitä, etteikö pakkasöitä enää tule, mutta tiedän, että kevät on jo enemmän kuin ilmoittanut tulostaan.

Ostin suklaamoussea annospakkauksessa, koska vanukasta ei ollut tarjolla puolta litraa pienemmissä pakkauksissa. Elämä on oikeastaan aika hyvää. Ehkä mielentila nimeltään kevät saa sen aikaan.

Kasvaminen

Se näkyy monissa pienissä asioissa. Se näkyy siinä, että alkaa yhä useammin sisälähtösesti ajatella, että tästäkin selvitään kuten niistä aiemmista kerroista, jolloin tilanne tuntui yhtä toivottomalta. Se näkyy siinä, kun Jenni the perfektionisti huomaa epäonnistuneensa kaikista yrityksistään huolimatta. Mutta myöntää sen. Ja tajuaa, että selvisi silti. Maailma ei kaatunutkaan, vaan itse asiassa otti harvinaisen pehmeästi vastaan. 

Se näkyy siinä, että siitä varmimmasta julkisyhteydestä myöhästyminen aiheuttaa tällaisen inspiraatiotunnekuohun. Se näkyy siinä, että yrittämistä ei lopeteta, vaikka se reppu unohtuisi. Sen sijaan aletaan hiomaan uutta suunnitelmaa. Se näkyy siinä, että myöhemmässä bussissa istuessaan on turha vilkuilla tramiin ehtimisen ajan hupenemista jatkuvasti. Sillä hetkellä ei todella voi tehdä muuta kuin olla ja antaa ajan kulua. (Ja kirjoittaa.)

Se näkyy siinä, ettei halua jatkuvasti olla säröttömässä turvassa, vaan uskaltaa katsoa silmiin myös sitä ohuempaa kristallilasia jalkojensa alla. Mutta se näkyy myös siinä, että tietää haluavansa säilyttää sen tietyn pahimpaan varautumisen tuoman turvan. On nähnyt vaihtoehtoja elämässä ja jo osannut luokitella toisia niistä omimmikseen. Se näkyy siinä, että on joku käsitys siitä mitä haluaa. 

Sen ei toisaalta ajattelisi näkyvän ulospäin, mutta samalla tietää, että se ei voi olla näkymättä. Se näkyy siinä, että antaa sen näkyä. 

Elämä on epäonnistumisia, kiireessä juoksemisia ja sen miettimistä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä on itseensä pettymisen hetkiä, epätoivoa. Mutta aina epäonnistumisista ei tarvitse oppia täydellisemmäksi ihmiseksi, joskus pitää oppia paremmaksi epäonnistujaksi. 

Myöhästyin bussista. Unohdin repun. Myöhästyin vaihtoyhteydestä. Juoksin sateessa. Päämäärässäni olin viisi minuuttia myöhässä. Jotenkin se kannatti. 

Kuinka hankkiutua eroon joulukuusesta ja muut #vainhollantijutut

Kun pysytään eurooppalaisen ja länsimaisen kulttuurin vaikutuksen alaisena, suuremmilta shokeilta käyttäytymis-, ruoka- ja tapanormeissa vältytään. Eroavaisuuksia elämistä löytääkseen kun ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin naapuriin, niin ei ole ihme, että täältä muutamaa tuhatkilometristä etelämpää niitä ei kuitenkaan ole vaikea löytää.

Ensimmäisten joukossa ihmetyksen aiheeksi pääsivät pyöräilijöiden kuninkuutta entisestään korostavat omat kaistat. Vei hetken tottua siihen, että pyöräilijänäkin reittien suunnitteluissa ja teiden ylittämisissä täytyy suunnan mukaan miettiä kummalla puolella autotietä kulkee. Pyörätien kaksisuuntaisuus tuntuu olevan käytännössä poikkeus, joka merkitään katkoviivalla hieman leveämmän, tuon useimmiten pyörätienpunaisen asfaltin päällä. Kingeistä kingein olo on autojen kanssa samaa liikenneympyrää kuljettaessa, omalla kaistalla tottakai. Ja onhan se vaan näppärää ruuhka-aikoina päräytellä jonossa matelevista autoista pyöräkaistaa ohi!

Pyörä ei ole täällä vain kulkuväline, se on ajajansa näköinen, tarpeita vastaava ja rakas kuin luottoystävä. Se on milloin minkäkin tuunauksen kohde ja ansaitsee aitiopaikan parkkeeratessa. Onko joku muu maa muka valjastanut pyörät yhtä monimuotoisesti, tehokkaasti ja luovasti erilaisiin tarkoituksiin?

Esimerkkejä siitä, missä näkyy hollantiainen rentous, ovat muun muassa kaupungin keskelle rakennettu luistelukenttä ja pääostoskadulla mattonsa päällä muuten vaan tanssiva kanssaeläjä. Välillä suomalaista kummastuttaa esimerkiksi asuntojen suhteen tarkkojen valtakunnallisten säädösten puuttuminen, mikä ei aina helpota asioita, ainakaan jälkikäteen. Nämä seikat kuitenkin tuntuvat täällä kuuluvan vain paikalliseen tapaan enemmän nauttia elämästä, kuin huolehtia pienten yksityiskohtien perään. Negatiivisemmalta puoleltaan en voi tällaisen asenteen puolesta täysillä liputtaa, mutta ehkä elämässä olisi useammin parempi kysyä miksi ei? kuin tyytyä kaiken uuden edessä epäilemään perinteisesti miksi?

Koska ruokapuoli on toki aina tärkeää, nämä kaksi makupalaa on ehdottomasti mainittava: poffertjesit ja oliebollenit. Ensimmäinen on vain täydellinen makuelämys ja paikallisimpia herkkuja mitä voi saada, kaikeksi onneksi vuoden ympäri, toisin kuin ainoastaan joulun tienoilla tarjolla oleva vastaparinsa. Ensinäkemältä helposti vahingossa "pikkulätyiksi" mainituksi tulevat joka hetken pelastajat on viety hienosäädössään oikeisiin sfääreihin. Tämä on vielä jotain paljon parempaa. Ehkä taikana on, että koostaan huolimatta missään ei säästellä. Ei ainakaan tomusokerissa.

Tomusokeria löytyy myös suomalaista serkkuaan, munkkia, muistuttavista oliebolleneista. Makuna ei ainakaan minulle sattuneen yksilön kohdalla yhtä tajunnanräjäyttävä kuin poffertjes-annos kerta toisensa jälkeen (niitä kertoja onkin sitten jo vaikeampi laskea :D), mutta sen peittoaminen onkin paljon vaadittu. Maininnan arvoista oli jostain syystä yllättävä tomusokeriominaisuus. Sehän levisi ja kaikkialle. Kuka olisi voinut aavistaa, mitä pieni naurahdus tuo tullessaan?

Mitä kulkuneuvoihin vielä tulee, kypärätön mopoilija ei enää tunnu omituiselta, mutta tätä oletettavasti kanaaliauran tehtävää toimittava härveliä oli muutama kovin paikallisenkin näköinen pysähtynyt seurailemaan. Kyseiselle kalustolle lieneekin täällä lumiauroja enemmän käyttöä.

Ja mikä olisikaan kuvapostaus Hollannin erityispiirteistä ilman perinteisen ihastuttavia vieri viereen rakennettuja taloja. Kanaalilla ja ilman, olkaa hyvät! Aivan joka päivä ei näistä alussa suoranaisista katseenvangitsijoista tule enää kuvaa otettua, mutta kyllähän ne edelleen silmiä hivelevät yksityiskohdillaan, aina kun muistaa keskittyä ihailemaan.

    

Niin ja se joulukuusi. Niitä on tällä hetkellä kadunvarret pullollaan. Internet tiesi kertoa, että sieltä ne vuoden kahden ensimmäisen viikon aikana kerätään. Sen verran uhkaavan kokoinen sakko väärin kadulle jätetystä kuusesta seurasi, että vielä melko moneen kertaan lukisin ohjeet, jos omaa kuusta olisi tarve sinne joskus laitella. Jännityksellä jäämme seuraamaan tilannetta.