Kyyninen rutiiniakka

Rakastan rutiineja! Saan käsittämättömän suurta mielihyvää siitä, että voin asetella astiat kaappiin just eikä melkein. Kun oikein innostun, käännän laseissa olevat Iittala-merkit samalle kohdalle. Muoviset jogurttikipot on myös kiva pitää värijärjestyksessä. Ja hammasharja osoittaa aina samaan suuntaan tiskialtaan yllä.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että maanantaiaamun paras piristysruiske voi olla rutiineista poikkeava reitti yliopistolle. Kalenteri on mukavampi järjestää väljäksi, sillä asioiden hoitaminen ja hommien edistäminen on mielekkäämpää kun sen tekee tehtävä- eikä aikataulupohjalta.

Kun stressaa, joka tunnin keskittymiskohteen kertova kalenteri auttaa pitämään järjen päässä. Kaiken kiireen keskellä yksi lohduttavimmista faktoista on se, että tällä nimenomaisella hetkellä minun ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin tästä yhdestä asiasta.

Viime aikoina olen nauttinut harvinaisen avokätisestä elämän tarjoamasta vapaudesta. Todellisuus ei aina sisällä tällaisia mahdollisuuksia, mutta joku yhteys hyvän olon tunteeseen on sillä, mitä enemmän kiinnostuksen kohteeseensa suunnattuja ajankäytön flow-hetkiä päivään mahtuu. Jo se, että niitä on niitä on vähintään yksi, tekee päivästä yleensä onnistuneen.

Luin joku aika sitten JP Jakosen Stressivapaa johtaja -kirjan, joka käsitteli muun muassa tuollaista onnellisuuden flow-ajattelua. Oli silmiäavaavaa huomata, kuinka uppoutumisen hetket voivat osaltaan luoda onnistumisen elämyksiä valmiiksi saatujen suoritusten lailla.

“Mitä jos hyvän elämän - ja hyvän päivän - merkki ei olisikaan suoritusten määrässä? Mitä jos, sen sijaan, hyvän päivän merkki olisikin niiden olotilojen laadussa ja syvyydessä, johon suoritusten tekeminen vie? Mitä jos, todellakin, se missä tilassa olemme määrittääkin elämän tarkoitusta enemmän kuin ne asiat, joita saamme aikaan?” ~JP Jakonen, Stressivapaa johtaja.

Aikaa tuntuu aina olevan joko liikaa tai liian vähän - ja yleensä vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle. Kummassakaan tilanteessa ei ole yllättävää löytää itseään tekemästä jotain aivan muuta kuin sitä, mille aina toivoisi antavan enemmän aikaa.

Tänä keväänä olen ehtinyt kärsimään myös siitä harvinaisemmasta ajallisuuden ongelmasta. Olen löytänyt itseni hämmentävän usein päivän päätteeksi pohtimasta, puhuinko tänään kenellekään.

Normaalit arkielämän askareet ovat yleensä automaattisesti tuoneet mukanaan sosiaalisia ympyröitä. Vaikka au pair -vuotena niiden luomiseen piti nähdä aiempaa enemmän vaivaa, ja esimerkiksi yliopistoympäristön myötä kaikki on aina alkanut alusta, verkostoja on kuitenkin loppujen lopuksi aina rakentunut.

Tämä kevät on kuitenkin tuonut hetkiä, jolloin huomaan muistuttavani niitä vanhuksia, joiden päivän ainoa puhekontakti voi olla kaupan kassan kanssa. Tavallaan se naurattaa, tavallaan hirvittää.

Toisaalta olen todennut, kuinka tietynlaisen tylsyyden kokeminen on ollut jopa aivan tervettä vaihtelua. Tätä kevättä edeltävät kaksi ja puoli vuotta tuli vedettyä melko tukka putkella. Ja aina kun johonkin uuteen ryhtyy, seuraava hengähdystauko ei ole automaattisesti tiedossa.

Kuten muun muassa järjestötyön kiireisyys minulle opetti, kortilla oleva aika laittoi ainakin minut käyttämään harkiten sen vähän mitä oli. Vaikka sen suhteen ajan käytössä on menty eteenpäin, olen löytänyt uuden haasteen. Sen nimi on luovien taukojen puute. Kiireisinä aikoina juju on taukojen ottamisessa, tyhjemmän kalenterin aikoina minuuttien investoimisessa.

Totesin tässä taannoin eräälle ystävälleni, kuinka aina välillä unohdan olevani taiteellinen, jolloin muutun kyyniseksi akaksi. Tajusin oikeastaan vasta jälkeenpäin, miten osuvasti tuo lausahdus kiteyttää rutiinien rakastajan tarpeen spontaaniuteen.

Kävelylenkki, kotiseutuseikkailu, viikonlopun mittainen videoprojekti, odottamaton musiikkisessio, siinä joitakin arjen irtiottoja. Pienikin ajatusmatka aherruksen keskellä voi palauttaa alkulähteille, siihen miksi oikeastaan aloitin. Milloin viimeksi järjestit itsellesi omanlaisesi luovan tauon?