Elämä kuin palapeli

Lautapelit, palapelit, sanaleikit. Parhaita lapsuudessa, parhaita nyt. Kuluttaa aikaa, tehdä ja olla yhdessä, murtaa jäätä. Aika lentää ja suomalaisuuden turhat kommunikointiestot häviävät. Saman varjolla kai sitä pienenä otettiin kontaktia leikkikenttäkollegoihin, kuin nyt uusiin illanistujaiskasvoihin.

Jokin viehättää kokonaiskuvan esiin saamisessa, vaikka siinähän se kannessa komeilee. Reunapalat, kehyksinä kokonaisuudelle. Kolot, kulmat ja ulokkeet. Etsi oikea värimaailma, pyöritä, pyöritä, vaihda paikkaa, vaihda palaa. Hakekaa sakset. Mutta eteenpäin vie se tunne, kun palalle löytyy oikea paikka ja sen muiden rinnalle satojen joukosta juuri oikea. Etsintä on tuottanut tulosta, aivomyrsky saatu päätökseen, lopputulos on taas piirun verran lähempänä.

Samanlaisen ahaa-elämyksen saamiseen ei tarvita kuin kertaalleen aikaisemmin nähdyn rakennuksen löytäminen sattumalta uudelleen ja sitä kautta kartalle pääseminen. Kun antaa jalkojen viedä, ne vievät useimmiten juuri sattumalta parhaisiin paikkoihin; pepernotenfabriekiin, maanalaisille kävelykaduille tai yllättävän äänimailman aukiolle, muutamia mainitakseni. Uteliaisuus on elämysten ja oppimisen äiti. Milloin ja miten se muodostuu, halu puskea tuhatpalainen kokoon? Mitä jos joltain puuttuisi tämä ominaisuus? Miksi joidenkin suurin nautinto löytyy toisten teosten hajottamisesta?

Palojen loppuessa kiitoksena silmien eteen aukeaa kannen kuvan kanssa identtinen tuotos. Jännitystä riittää loppuun asti mahdollisesti hukkaan joutuneiden palojen lukumäärässä. Pienet uudet ymmärrykset ovat elämän palkintoja, kokonaiskuva täydentyy hiljalleen. Identtistä mallia ei ole, eikä palojen lukumäärä ole rajattu. Tahdon koota suuren tai ainakin monipalaisen. Enkä pelkää yrittää.