Inside-läppää itsensä kanssa

Olen löytänyt Narnian. Tie sinne käy nyppylän yli, ohi pihojen ja kerrostalokeskittymän. Kapeaksi tallattu polku vie vinottain halki hämärän aukion, jonka takaa kulkee reitti oksien lomasta avautuvaan toiseen maailmaan. Kolme syvää hengitystä ja käsivarsien pyöräytys, kevyt hyppy eteenpäin. Tämä löytö on omistettu kokonaan minulle.

Naurattaa. Mieleeni piirtyy edellisen illan videoprojektini kohtaus huvittavine liikkeineen. Kappale tarttuu ja musiikkivideon groovia on pakko kokeilla. Jos joku nyt näkisi, mitä lie ajattelisi. Onneksi ei liiemmin kiinnosta. Sokerikuorrutetut puut, kokonaiseksi verkostoksi muodostuvat polut ja kaukaa loistavat valot luovat tunnelman, joka on kuin toisesta maailmasta. Tässä maailmassa ei ole huolia, ja aika kulkee omaa tahtiaan.

Punertava kajo taivaalla on kai sitä kuuluisaa valosaastetta. Etäisyyden takia se toimii miellyttävämpänä valaistuksena kuin suoraan yläpuolella loimottavat katulamput. Täydellisessä universumissa sitä ei ehkä olisi, mutta tänään se kuuluu kaupungista löytyvän hiljaisuuden huumaan. Mietin, missä määrin on suotavaa nähdä ongelmat mahdollisuuksina. Onko väärin tarjota keskustelua yhden täydellisenä pitämänsä ratkaisun sijaan?

Täällähän on valoisaa kuin päivällä. Suupielen kääntyvät hymyyn, tietäjät tietää. Vaikka kuinka rakastan kohtaamisia, elämäntarinoiden ja kokemusten jakamista, välillä kaikkein kauneinta on selityksen tarpeettomuus. On mahdoton löytää toista ihmistä, joka olisi jakanut samat lapsuusperinteet, teini-iän yksinäisyyden, soittolistat, lempiruuat, inhokkiopettajat ja identiteettikriisit. Eikä ole tarkoituskaan. Tässä hetkessä on tärkeämpää se, haluammeko todella ymmärtää vai tyydymmekö kliseisiin, tiiän miltä susta tuntuu, kyllä kaikki selviää kun vaan luottaa prosessiin.

Lopulta yksi polun haara kaartaa omakotitalon pihan reunaan, ja pikemmin kuin huomaankaan, edessä on lukuisia kertoja tallattu tuttu tie. Katson taakseni, kaikki näyttää tavalliselta. Sisäänkäynnin voi kai löytää vain jos on valmis kohtaamaan itsensä.

“Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa. Jos et tunne vastustajaasi mutta tunnet itsesi, mahdollisuutesi voittoon tai tappioon ovat samat. Jos et tunne vastustajaasi etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa.” ~Sunzi, Sodankäynnin taito.

Katulamppujen loiste paljastaa lumihiutaleparven. Se on kuin ötökkäarmeija tai vuoto tähtipölysäiliössä. Tunnenko ihmistä, jonka kanssa vietän eniten aikaa? Osaanko nauraa sen kanssa, vaikka toiminta leimattaisiin hulluudeksi? Ainakin aion pitää kiinni sisäpiirivitseistäni entistä tiukemmin.

Kuva: © Juuso Maalismaa

Inside jokes with yourself

I have found Narnia. Up to the hill, past to the yards and through the neighbourhoods, the way there goes. A narrow diagonal path divides a dusky meadow, and behind it opens a door to another world. Taking three deep breaths, moving my arms around once and jumping a little. This treasure will be only for myself.

I’m laughing. Thinking about yesterday night’s video project of mine makes me want to try the moves of a music video. What if someone would see me now? I’m happy I don’t care too much at the moment. Frozen trees, whole network of snowy paths and lights shining from distance are creating an atmosphere which is like from another world. This world knows no sorrow, and the time runs as it wants.

Reddish light in the sky must be the famous light pollution. Thanks to the distance, its limited glow makes it more pleasant than the light of a streetlamp. Perfect universe might not have it, but today it’s part of the beautiful and surprising quietness found in the city. I’m thinking, how far you can go using problems as opportunities. Is it right to offer conversation instead of one and only solution?

It’s as bright as during the day. I cannot help smiling, only a few people know why. No matter how much I love meeting new people, sharing life stories and experiences, sometimes the most beautiful moments are those, where no explanation is needed. It is impossible to find another person who has experienced the same childhood traditions, youth loneliness, music playlists, favourite foods, disliked teachers and identity crises. And it’s not the purpose either. In this moment it’s more important, if we really want to understand, or if we go with the clichés, I know how you’re feeling, everything will be alright if you just trust the process.

Eventually, the path leads back to the well-known neighbourhoods, and sooner than I expect, I’m on a street I have walked on plenty of times. I look back and everything seems to be ordinary. Apparently you can only find the entrance once you are ready to face yourself.

"If  you know the enemy and yourself, you need not fear the result of a hundred battles. If you know yourself but not the enemy, for every victory gained you will also suffer a defeat. If you know neither the enemy nor yourself, you will succumb in every battle." ~Sun Tzu, The Art of War

The streetlamp light reveals the snowflakes. It reminds of an insect army or a spillover of a star dust storage. Do I know the person I’m spending the most time with? Do I dare the laugh with that person, even though it would be judged as madness? At least I will hold on to my inside jokes even tighter.

After that summer nothing felt anything

In one coaching meeting some time ago I was asked to make a resume of failure. The instructions told that I should collect the top three mistakes of my life to a list. That list would then be put into form of resume, like the ones you do for a job interview, and then you could be proud of your errors. Embrace the failure and so on.

I remember, how in that moment I couldn't come up with any severe mistakes to make a list with. But being given a task and being me, I ended up with a list of few things I wish I would have done better. Too bad I couldn't find the list today. (Only a huge pile of other super necessary notes from my past two years that I have lived in my apartment.) However, I remember the feeling while doing that exercise. I felt like lacking something.

Lately, I have been thinking of what do I want to do in the future, and what kind of a person I would like to be, that stuff which everyone is thinking of once in a while. I'm not here to tell you that I would have found an answer, nor I'm here to say that I would be sad about that. What I have found, are new opportunities, new preferences, new things which I have learnt that I actually appreciate in life more than I ever thought before. Maybe I will find a job related to writing, maybe I'll create a career as a mentor, maybe one day I'll find myself teaching people about things I think I have experience in. Maybe it will be none of those.

This summer I worked as a tour guide for two student groups. We had a different cultural background, busy schedule to fulfill and a lot of laughter for weird sentences we made each other to pronounce. We saw a lot of places, we got lost and were hungry. We met many inspiring people, we walked in the rain and we struggled to understand each others at the times. Pretty much everything I could ask for my summer job to be like.

Both of the two groups visited Stockholm, and during the first day in there both times, I had my breaking down point. The first time we realized that we didn't have any local currency in pocket, no working paying cards, and a need to get to the city center after finding something to eat. The second time the first day hit even harder. We had more people, bigger amounts of money needed, and again no working cards - neither for paying the public transportation cards nor opening the hotel doors. And after all of this, Stockholm was a city I really fell in love with.

Today I had a perfectly long meeting, enough to realize how bad I f*cked up. For having slipped through my fingers some minimum requirements, the ship I am responsible for, had started to sink. Given the great opportunity to try out my wings, in an environment which doesn't judge when you fail, I had disappointed the people who had trusted me. For not requiring enough from other people, I was now the one who could receive nothing but severe requirements. In that moment I knew, that even though in the future this failure would hopefully feel as important as tiny shit of a fly, this would be the biggest failure of my life so far. I still wonder, how they trusted me again, though.

On the way back home, the setting for self-pity was perfect: dark roads were wet and it was raining so that my pants got wet and glasses blurry. This was how everything could end. This was something which would never have happened, if I wouldn't have started. This was what I was doing voluntarily, and what I could end at any given moment. And the world would keep spinning, like it would if I wouldn't exist.

Cycling alone in dark, getting wet from the rain, what I did, was that I almost started laughing. Embrace the failure and so on. It all felt so comic. There I was, grieving for my hard little life, like it would be so much easier for everyone else, or for me if I would have made some different choices. Well, no one knows if it would, but if nothing feels anything, who cares anyway.

The next feeling after the random laughter moment was surprisingly pride. Now I would have something for my resume of failure. Yeah, what an achievement of life, don't you agree. But in that moment I realized, how falling in love always requires starting, how it strengthens with enough struggles and continues only as long as the destination is still close to your heart and worth fighting that battle.

What I want to remember from this, is the power of starting and the power of finishing. Without the first one there is no other.

Busy being on an adventure

Näillä sanoilla olisi mieli tehnyt päivittää WhatsApp-status, kun rymistelin risukossa eteenpäin. Sitten muistin, että akku loppui.

Lähdin tänään farkuissa ja kumppareissa iltaseikkailulle, kuten nyt kuka tahansa itseään kunnioittava kaupungissa asuva seikkailusielu konsanaan. Merenrannassa kahlatessa mietin, kuinka elämä onkaan saanut minut ymmärtämään, miten paljon tarvitsen omaa aikaa ajatusteni selvittelyyn sekä niiltä pakenemiseen. Siellä, kaislojen kahistessa tuulen ja aaltojen niitä liikuettaessa, purjeveneiden seilatessa himmeän auringonlaskun horisonttiin, ja niemen kärjessä kohoavan majakan seistessä ylväänä, maailmaa on helppo rakastaa.

Haisaappaat rantaveteen upotettuina päätin ikuistaa tuon hetken liikkuvaksi kuvaksi. Pimenevä näyttö, lyhyt välähdys toiminnan paluusta, lopullinen sammuminen. Lapsenomainen harmitus huuhtoutui aaltojen kohinaan. Parempi kai vain yrittää painaa tämä hetki mieleensä. Kesän viimeisiä hyttysiä, polun kosteustilannetta kyselevä lenkkeilijä, kaukaa kuuluva auton kiihdytys. Ruskaretki kaupungin laitamilla.

Olen viime vuosina päässyt tutustumaan kiitettävään määrään uusia ihmisiä. Etenkin toisia kansallisuuksia edustavien tuttavuuksien kanssa yksi lempipuheenaiheistani on kunkin oman maan ylpeydenaiheet. Omalla kohdallani tuo lista muodostuu asioista, joita ikävöin muualla ollessani: sauna, ruisleipä ja metsä. Ruoka yhdistää useita listauksia, luontosuhteen vertailu puolestaan paljastaa jotain, joka muiden kysymysten kautta jäisi usein käsittelemättä.

Yksi seikka, jonka tuon mielelläni esiin Suomen "eräkulttuurista", on se, ettei metsään meneminen edellytä "retkeilijästatusta" tai harrastajaryhmän luonteenomaista varustelua. Täällä sadetakki on arkipäivää työmatkoilla, ja kumppareilla voi tallustella niin ostoskatuja kuin kaislaryteikköjä pitkin. Meillä on jokamiehenoikeudet ja kansallinen kampanja, joka rohkaisee nukkumaan ulkona.

Rantakaislikosta suuntasin lenkkeilijän utelemaan suuntaan, sillä paras seikkailu on seikkailu, jossa takaisin tullaan eri reittiä, parhaassa tapauksessa löydetään kokonaan uusi. Onneksi oli kumpparit, viidakkoveitsikään ei olisi ollut pahitteeksi. Farkkuja en kuitenkaan katunut, sillä ne muistuttivat sopivasti kaupunkitiistaista. Joskus hiljaisuus ja luonto, jotka löytyvät kaupungista omalla tavallaan yllättäen, ovat juuri niitä, jotka edustavat termiensä puhtainta merkitystä. Käsite tarvitsee vastakäsitteen tullakseen ymmärretyksi. Kaupungissa tuo vertailukohta on helppo löytää.

Lopulta selvitin tieni takaisin polulle ja sieltä ruohokentälle. Kimalteleva syyskaste, horisontissa häilyvät auringon viimeiset säteet, kiltisti paikallaan odottava pyörä. Täällä olen vapaa. Täällä voin hengittää. Seikkailussa.


P.S. Kaikessa tietoteknisessä arvaamattomuudessaan puhelin oli päättänyt säilyttää kuvaamani 15 minuuttia, joten ei hätää. WhatsApp-statuksen päivitys onnistui myös kotiinpaluun jälkeen.

Note to self from summer 2018