Olen viime aikoina fiilistellyt pitkästä aikaa edessä olevaa kesää Suomessa. 2016 meni pitkälle kesään asti Hollannissa, ja 2017 puolestaan Tunisiassa. Reissuja on tällekin kesälle suunnitelmissa, mutta kotimaata kuuluu niihin kahta edellistä kesää enemmän. Viime viikonloppu meni Pienen Karhunkierroksen maisemia mahtavassa seurassa ihastellen. Päiväretket siellä olivat hyvä muistutus siitä, kuinka ei-niin-kovin-kauas matkustaessaankin voi päästä nauttimaan hiljaiseksi vetävistä maisemista.
Vaikka olen innoissani jo siitä, että pääsen nauttimaan kotikaupungistani kesäaikaan, autojen jylyn kaikkoaminen, metsän tuoksu ja värit, sekä muusta maailmanmenosta vapaana virtaava vesi onnistuvat aina nostamaan kotiseuturakkauden aivan toiselle tasolle. Kävelylle kuivan kangasmetsän männikössä on vaikea löytää peittoajaa.
Välillä on hauska pysähtyä nautiskelemaan ruisleivästään aamupalapöydässä ajatellen, kuinka se olisi ulkomailla harvinainen luksusateria. Suklaiden ikisuosikki Fazerin sininen maistuu juhlalta aina, mutta harvoin törmää maisemiin, joissa sitä syödessään tuntee suomalaisuutensa yhtä aikaa kaikilla aisteillaan. Konttaisen näköaloja voin suositella tähän kokeilemaan.
Jokin siinä vain on, kun voi istua harjun reunalla ja roikottaa jalkojaan pyörteitä muodostavan veden yllä, ihailla rinteessä kukoistavaa poronjäkälän muhkeaa kasvustoa, ja tajuta, että naavaa voi kasvaa myös koivuissa. Antaa iltaan kääntyvän auringon taittaa maiseman värit satumaisen epätodellisiksi, ja lepuuttaa silmiään sitä katsellessa tietäen, että tämä hetki on juuri tässä, eikä sitä kaikessa kauneudessaan pysty muistamaan täysin sellaisena enää myöhemmin. Ja samaan aikaan se kaikki yhdessä on siksi sekä kaunista että haikeaa.
Tällaisissa puitteissa, hyvässä porukassa ja suomalaisuudessa, sekä ehkä nimenomaan juuri niiden kaikkien yhdistelmässä parasta on se, kuinka välillä voi vain istua hiljaa yhdessä, välillä nauraa koko sydämensä pohjasta, ja toisessa hetkessä taas keskustella syvällisiä. Kun jakaa eväät, maailmankuvat ja savunhajuisuuden, voi useammankin vuoden tuntemisen jälkeen päätyä keskustelemaan seikoista, jotka elämän kiireessä on tiedostamatta sivuutettu vain ohimennen.
Lähteminen yleensä kannattaa, se tuli jälleen kerran todettua. Muistot eivät synny tekemällä, mutta eivät mitään tekemättäkään. Siispä muistutuksena myös itselleni: kohdatkaa ihmiset ympärillänne, myös ne, jotka ajattelette jo tuntevanne. Ja lähtekää yksin sekä yhdessä metsään.
