Kasvaminen

Se näkyy monissa pienissä asioissa. Se näkyy siinä, että alkaa yhä useammin sisälähtösesti ajatella, että tästäkin selvitään kuten niistä aiemmista kerroista, jolloin tilanne tuntui yhtä toivottomalta. Se näkyy siinä, kun Jenni the perfektionisti huomaa epäonnistuneensa kaikista yrityksistään huolimatta. Mutta myöntää sen. Ja tajuaa, että selvisi silti. Maailma ei kaatunutkaan, vaan itse asiassa otti harvinaisen pehmeästi vastaan. 

Se näkyy siinä, että siitä varmimmasta julkisyhteydestä myöhästyminen aiheuttaa tällaisen inspiraatiotunnekuohun. Se näkyy siinä, että yrittämistä ei lopeteta, vaikka se reppu unohtuisi. Sen sijaan aletaan hiomaan uutta suunnitelmaa. Se näkyy siinä, että myöhemmässä bussissa istuessaan on turha vilkuilla tramiin ehtimisen ajan hupenemista jatkuvasti. Sillä hetkellä ei todella voi tehdä muuta kuin olla ja antaa ajan kulua. (Ja kirjoittaa.)

Se näkyy siinä, ettei halua jatkuvasti olla säröttömässä turvassa, vaan uskaltaa katsoa silmiin myös sitä ohuempaa kristallilasia jalkojensa alla. Mutta se näkyy myös siinä, että tietää haluavansa säilyttää sen tietyn pahimpaan varautumisen tuoman turvan. On nähnyt vaihtoehtoja elämässä ja jo osannut luokitella toisia niistä omimmikseen. Se näkyy siinä, että on joku käsitys siitä mitä haluaa. 

Sen ei toisaalta ajattelisi näkyvän ulospäin, mutta samalla tietää, että se ei voi olla näkymättä. Se näkyy siinä, että antaa sen näkyä. 

Elämä on epäonnistumisia, kiireessä juoksemisia ja sen miettimistä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä on itseensä pettymisen hetkiä, epätoivoa. Mutta aina epäonnistumisista ei tarvitse oppia täydellisemmäksi ihmiseksi, joskus pitää oppia paremmaksi epäonnistujaksi. 

Myöhästyin bussista. Unohdin repun. Myöhästyin vaihtoyhteydestä. Juoksin sateessa. Päämäärässäni olin viisi minuuttia myöhässä. Jotenkin se kannatti. 

Kuinka hankkiutua eroon joulukuusesta ja muut #vainhollantijutut

Kun pysytään eurooppalaisen ja länsimaisen kulttuurin vaikutuksen alaisena, suuremmilta shokeilta käyttäytymis-, ruoka- ja tapanormeissa vältytään. Eroavaisuuksia elämistä löytääkseen kun ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin naapuriin, niin ei ole ihme, että täältä muutamaa tuhatkilometristä etelämpää niitä ei kuitenkaan ole vaikea löytää.

Ensimmäisten joukossa ihmetyksen aiheeksi pääsivät pyöräilijöiden kuninkuutta entisestään korostavat omat kaistat. Vei hetken tottua siihen, että pyöräilijänäkin reittien suunnitteluissa ja teiden ylittämisissä täytyy suunnan mukaan miettiä kummalla puolella autotietä kulkee. Pyörätien kaksisuuntaisuus tuntuu olevan käytännössä poikkeus, joka merkitään katkoviivalla hieman leveämmän, tuon useimmiten pyörätienpunaisen asfaltin päällä. Kingeistä kingein olo on autojen kanssa samaa liikenneympyrää kuljettaessa, omalla kaistalla tottakai. Ja onhan se vaan näppärää ruuhka-aikoina päräytellä jonossa matelevista autoista pyöräkaistaa ohi!

Pyörä ei ole täällä vain kulkuväline, se on ajajansa näköinen, tarpeita vastaava ja rakas kuin luottoystävä. Se on milloin minkäkin tuunauksen kohde ja ansaitsee aitiopaikan parkkeeratessa. Onko joku muu maa muka valjastanut pyörät yhtä monimuotoisesti, tehokkaasti ja luovasti erilaisiin tarkoituksiin?

Esimerkkejä siitä, missä näkyy hollantiainen rentous, ovat muun muassa kaupungin keskelle rakennettu luistelukenttä ja pääostoskadulla mattonsa päällä muuten vaan tanssiva kanssaeläjä. Välillä suomalaista kummastuttaa esimerkiksi asuntojen suhteen tarkkojen valtakunnallisten säädösten puuttuminen, mikä ei aina helpota asioita, ainakaan jälkikäteen. Nämä seikat kuitenkin tuntuvat täällä kuuluvan vain paikalliseen tapaan enemmän nauttia elämästä, kuin huolehtia pienten yksityiskohtien perään. Negatiivisemmalta puoleltaan en voi tällaisen asenteen puolesta täysillä liputtaa, mutta ehkä elämässä olisi useammin parempi kysyä miksi ei? kuin tyytyä kaiken uuden edessä epäilemään perinteisesti miksi?

Koska ruokapuoli on toki aina tärkeää, nämä kaksi makupalaa on ehdottomasti mainittava: poffertjesit ja oliebollenit. Ensimmäinen on vain täydellinen makuelämys ja paikallisimpia herkkuja mitä voi saada, kaikeksi onneksi vuoden ympäri, toisin kuin ainoastaan joulun tienoilla tarjolla oleva vastaparinsa. Ensinäkemältä helposti vahingossa "pikkulätyiksi" mainituksi tulevat joka hetken pelastajat on viety hienosäädössään oikeisiin sfääreihin. Tämä on vielä jotain paljon parempaa. Ehkä taikana on, että koostaan huolimatta missään ei säästellä. Ei ainakaan tomusokerissa.

Tomusokeria löytyy myös suomalaista serkkuaan, munkkia, muistuttavista oliebolleneista. Makuna ei ainakaan minulle sattuneen yksilön kohdalla yhtä tajunnanräjäyttävä kuin poffertjes-annos kerta toisensa jälkeen (niitä kertoja onkin sitten jo vaikeampi laskea :D), mutta sen peittoaminen onkin paljon vaadittu. Maininnan arvoista oli jostain syystä yllättävä tomusokeriominaisuus. Sehän levisi ja kaikkialle. Kuka olisi voinut aavistaa, mitä pieni naurahdus tuo tullessaan?

Mitä kulkuneuvoihin vielä tulee, kypärätön mopoilija ei enää tunnu omituiselta, mutta tätä oletettavasti kanaaliauran tehtävää toimittava härveliä oli muutama kovin paikallisenkin näköinen pysähtynyt seurailemaan. Kyseiselle kalustolle lieneekin täällä lumiauroja enemmän käyttöä.

Ja mikä olisikaan kuvapostaus Hollannin erityispiirteistä ilman perinteisen ihastuttavia vieri viereen rakennettuja taloja. Kanaalilla ja ilman, olkaa hyvät! Aivan joka päivä ei näistä alussa suoranaisista katseenvangitsijoista tule enää kuvaa otettua, mutta kyllähän ne edelleen silmiä hivelevät yksityiskohdillaan, aina kun muistaa keskittyä ihailemaan.

    

Niin ja se joulukuusi. Niitä on tällä hetkellä kadunvarret pullollaan. Internet tiesi kertoa, että sieltä ne vuoden kahden ensimmäisen viikon aikana kerätään. Sen verran uhkaavan kokoinen sakko väärin kadulle jätetystä kuusesta seurasi, että vielä melko moneen kertaan lukisin ohjeet, jos omaa kuusta olisi tarve sinne joskus laitella. Jännityksellä jäämme seuraamaan tilannetta.

Elämä kuin palapeli

Lautapelit, palapelit, sanaleikit. Parhaita lapsuudessa, parhaita nyt. Kuluttaa aikaa, tehdä ja olla yhdessä, murtaa jäätä. Aika lentää ja suomalaisuuden turhat kommunikointiestot häviävät. Saman varjolla kai sitä pienenä otettiin kontaktia leikkikenttäkollegoihin, kuin nyt uusiin illanistujaiskasvoihin.

Jokin viehättää kokonaiskuvan esiin saamisessa, vaikka siinähän se kannessa komeilee. Reunapalat, kehyksinä kokonaisuudelle. Kolot, kulmat ja ulokkeet. Etsi oikea värimaailma, pyöritä, pyöritä, vaihda paikkaa, vaihda palaa. Hakekaa sakset. Mutta eteenpäin vie se tunne, kun palalle löytyy oikea paikka ja sen muiden rinnalle satojen joukosta juuri oikea. Etsintä on tuottanut tulosta, aivomyrsky saatu päätökseen, lopputulos on taas piirun verran lähempänä.

Samanlaisen ahaa-elämyksen saamiseen ei tarvita kuin kertaalleen aikaisemmin nähdyn rakennuksen löytäminen sattumalta uudelleen ja sitä kautta kartalle pääseminen. Kun antaa jalkojen viedä, ne vievät useimmiten juuri sattumalta parhaisiin paikkoihin; pepernotenfabriekiin, maanalaisille kävelykaduille tai yllättävän äänimailman aukiolle, muutamia mainitakseni. Uteliaisuus on elämysten ja oppimisen äiti. Milloin ja miten se muodostuu, halu puskea tuhatpalainen kokoon? Mitä jos joltain puuttuisi tämä ominaisuus? Miksi joidenkin suurin nautinto löytyy toisten teosten hajottamisesta?

Palojen loppuessa kiitoksena silmien eteen aukeaa kannen kuvan kanssa identtinen tuotos. Jännitystä riittää loppuun asti mahdollisesti hukkaan joutuneiden palojen lukumäärässä. Pienet uudet ymmärrykset ovat elämän palkintoja, kokonaiskuva täydentyy hiljalleen. Identtistä mallia ei ole, eikä palojen lukumäärä ole rajattu. Tahdon koota suuren tai ainakin monipalaisen. Enkä pelkää yrittää.

Muuttuu kuin Hollannin sää

Auringossa on helppo hymyillä ja sateessa kurtistaa kulmiaan. Se, että ilmat vaihtuvat kuin sormia napsauttamalla, tukee täällä käytävää tunteiden vuoristorataa. Toisaalta ei voi tietää tulevaa, eikä ehkä saada niitä kokonaan aurinkoisia päiviä, mutta toisaalta mikään ei tunnu paremmalta kuin sateen jälkeen pilvien takaa paljastuva aurinko. Silloin on helppo unohtaa.

Tänään koettiin taas malliesimerkki hollantilaisesta säästä. Aamulla aurinko paistatteli oikein olan takaa, mutta iltapäivällä sateelle ei näkynyt lopppua. Epänormaalia oli se, että tämä oli osattu ennustaa kohtalaisen hyvin. Ennalta arvaamatta kasvoille putoavien vesipisaroiden sijaan auringonpaistetta myös seurasi ensin varoittava, pilvinen taivas. Sopivaan tiedottomuudessa elämiseen on saanut täällä tottua. Samalla kuitenkin arvostus rutiineja kohtaan on noussut, ja onhan ihmisen jostain pidettävä kiinni. Sen konkretisoituminen, että ei todella voi hallita tulevia hetkiä, on osa positiivista muutosta.

Sitä elämä on. Etenkin täällä. Ei voi tietää mitä odottaa, tai ainakaan mitä eteen lopulta tulee. Voi odottaa pahinta ja varautua kauheimpaan. Tai sitten voi antaa päivän tulla toisensa jälkeen ja luovia äkillisten myrskyjen läpi. Opetella nauttimaan sateesta, sillä sekin on jonkun lempisää. Ja eihän lätäköissä hyppimistä voi vastustaa. Kumpparimuoti, tervetuloa myös Hollannin kaduille!

Tuntemattoman vastaanottaminen mahdollisuutena, sitä se on. Jatkuva ihmettely, sitä se vaatii. Tähtitaivasta ei näy ja se hämmentää. Valo vähenee kummallisen hitaasti, mutta se on ihanaa. Koulun pihalla kuulee silti juttua, että pimeys se tällä hetkellä nin väsyttää. "To be successfully adapted to the Netherlands, one should have a precise watch, a busy agenda and be constantly complaining about the weather." Ehkä kaikkien suomalaisten pitäisi tulla tänne small talkinsa opettelemaan. Onnea on sää, joka ehtii vaihtua päivässä niin monta kertaa, etteivät puhenaiheet lopu kesken.